perjantai 18. tammikuuta 2019

Olipa kerran elämää kiihkoapinan kanssa

Viime viikonloppuna uhrasin sunnuntai-iltani koiraharrastukselle ja istuin Lahdesjärven ABC:n kovalla muovipenkillä kuuntelemassa Tommy Wirenin luentoa. Luennon aiheena olivat nuo rakkaat pyörremyrskyt, joita kutsumme reaktiivisiksi tai impulsiivisiksi koiriksi. Luento oli viihdyttävä. Tommy puhui täyttä asiaa ja osaa muotoilla asiansa mielenkiintoisella tavalla. Hänellä tuntui olevan kuudes aisti, joka analysoi yleisön vireystilaa, koska joka kerta kun mieleni alkoi lipua ulos ABC:n ikkunasta, Tommy herjaisi vitsin ja sai mielenkiintoni taas omakseen.

Luennon osallistujamäärä oli huikea. ABC:n pieni luentotila oli hetkessä myyty täyteen. Tämä on osittain varmasti Tommyn maineen ja hyvien luentojen ansiota, mutta uskon, että otsikko veti myös osan porukasta paikalle. Ainakin se veti minut paikalle. Reaktiivinen tai impulsiivinen koira on ilmiö, joka riehuu yhä useamman hihnan päässä. Tommykin otti ilmiön puheeksi luennolla. Jalostus on alkanut tuottaa harrastajien tarpeisiin yhä nopeampia, hektisempiä ja näyttävämpiä koiria, joiden ominaisuudet eivät sitten enää mahdukaan pään sisälle. Tunnen tässä vaiheessa pistoksen jossain vatsanpohjassa. Sitähän minäkin halusin. Kuka tahansa voi selata tätä blogia taaksepäin ja löytää postauksia, jossa totean tasaisen koirani olevan liian hidas ja tarvitsen seuraavalle koiralle niitä ominaisuuksia syötettynä vähän isommalla kauhalla. Arvaatkas minä? Sain juuri sitä mitä tilasin. Ihastuin Popan pentueen vanhemmissa kiihkeyteen ja harrastusominaisuuksiin. Toivoin pentueesta pentua, jolla oli tulta tassuissaan. Nyt minulla on kaksivuotias koira, joka on juuri sitä. Se on Energinen isolla E:llä, se syttyy sekunnin murto-osassa kaikkeen, se on kiihkeä, nopea ja helppo motivoida. Ominaisuuksia sillä on jokaisessa karvassa. Harmi vain, että se ei itsekään tiedä mitä tehdä näillä ominaisuuksilla päänsä sisällä ja ne purkautuvat höyrynä korvista ulos. Tämän päivän ihminen (minä), joka halusi kaikesta nopeamman, sai juuri sitä mitä halusi. Ja pissasi itseään nilkkaan tekemällä juuri niin koska tämän yksilön pää ei pysy ominaisuuksien perässä.

Luennolla nostettiin vahvasti esille, että näissä ominaisuuksissa on kyse juurikin niistä. Ominaisuuksista. Kyse on siis vain koiran synnynnäisistä reaktioista, jotka on vaikea sammuttaa kun ne ovat päässeet kerran syttymään. Jättipotti voitetaan siis sellaisessa tilanteessa, jossa koiran kokemuksia on rajattu pennusta lähtien. Tässä vaiheessa huokaisin. Mitä jos hihnan päässä on jo aikuinen kiihkoapina? Siihen ei ole helppoa vastausta. Sen kanssa elämä tulee olemaan jatkuvaa koulutusta, ennakointia ja lisää koulutusta. Pääkopasta ei parempaa saa, joten sen kanssa eletään mikä on annettu.

Tällä viikolla olen miettinyt paljon elämää Popan kanssa. Sitä, miten se on muuttanut arkea olemalla olemassa. Ensinnäkin, harrastan enemmän ninjailua. Tommy puhui termistä hieman huvittuneeseen sävyyn. Ihmisistä, jotka hiipivät puskia pitkin yrittäessään väistää ongelmatilanteita. Hänen mielestään ninjailu oli koulutuksen välivaihe, mutta ei missään tapauksessa ratkaisu. Totta. Popan kanssa se ei kuitenkaan tunnu välivaiheelta. Se tuntuu tavalta hallita höyryjä hörökorvan pään sisällä. Se saattaa ohittaa koko lenkin loistavasti aivan läheltä provosoiviakin koiria, jos sen pääkoppa ei ole alkanut höyrystyä. Mutta jos se alkaa kiihtyä jo alkumatkasta, niin ninjailu on välttämätöntä. Popa ei ole remmirähjä sanan perinteisessä merkityksessä. Se harvoin hyökkii ketään kohti ja huutaa toisille koirille. Se vaan kiihtyy, kerää höyryä, jähmettyy, vinkuu, kunnes se räjähtää ilman järkevää syytä ja alkaa huutaa ilmalle kauan ohitustilanteen jälkeen. Outoa. Mutta onneksi hallittavissa, kun olen oppinut lukemaan sen höyrymittaria ja ninjailemaan tarvittaessa.

Tästä pääsimmekin sitten siihen, mitä olen oppinut elämästäni höyrypään kanssa. Olen oppinut lukemaan koiriani. Olen oppinut ennakoimaan. Priyan kanssa kuljin usein laput silmillä. Popan kanssa menen koko ajan yhteys auki. Tämä yhteys sekä antaa ja ottaa. Sen vuoksi täysin aivot narikassa metsälenkit ovat pois kuvioista (paitsi jos Popa jää kotiin). Mutta yhteys on antanut myös tosi paljon. Popa on myös eri tavalla auki lenkillä kanssani. Priya kasvoi laumaan, jossa se sai mennä lenkillä laput silmillä. Sitä joutuu usein huutelemaan luokse useamman kerran eikä se vilkaisekaan minua päin jos ei ole aivan pakko. Se on joskus täysin tietämätön hihnastaan ja siitä mihin se ylttää nuuskimaan. Popa taas kasvoi siihen, että lenkkeillään yhdessä. Se pitää minua silmällä, eikä koskaan esimerkiksi vedä hihnassa vaan tuntuu olevan tietoinen koko ajan mihin liikun ja mitä vauhtia. Se tulee kutsusta luokse. Se yrittää sydäntä särkevän uskollisesti tarjota sitä tekemistä, minkä olen opettanut sille tilanteisiin, joissa sen pää alkaa höyrytä. Joskus se ei vaan pysty. Joten voisin sanoa, että joskus se joka ottaa paljon, antaa myös paljon enemmän.

Kuvan on ottanut Sanna Kiretti