lauantai 24. marraskuuta 2018

Olipa kerran Poppeli ongelmakoirakouluttajalla vol 3


Kuva viime talvelta by Tiina Raatikainen

Tämä blogi on ollut koiraharrastukseni päiväkirja jo viiden vuoden ajan. Olen pystynyt melko avoimesti vuotamaan sen sivuille onnistumiset, epäonnistumiset, unelmat ja painajaiset. Blogi on syönyt varmaan enemmän draamaa kuin jaksollinen  "Päivien viemää"- sarjaa. Tällä hetkellä blogi kuitenkin ammottaa tyhjillään. Ovatko tarinat loppuneet? Eikö minulla ole enää unelmia jaettavana tai epätoivoisia hetkiä purettavana?

Totuus on, että haluaisin kovasti avata tyhjän postauksen ja alkaa kirjoittamaan: "Tänään rallytreeneissä opimme.." tai "Priyan motivaatio on parantunut." Mutta sanat eivät löydä paperia. Tai koiraharrastukseni ei löydä sanoja. Se on nimittäin uponnut suohon, harrastus, eivät sanat. Eikä tämä ole sellainen suo, jossa jalka uppoaa kumisaappaiden reunoja myöten ja horjahdat vaan ottamaan viereisestä puusta tukea. Vaan sellaiseen, joka hörppää sinut kokonaan mukanaan ja lennät rähmällesi sotkuun makaamaan. Jos siis motivaatiota on myynnissä jossain niin vinkkaatko minullekin? Meidän lähimarketista on loppu.

Tämä ei ole kuitenkaan sellainen suo, jossa naulaat itsesi mieluummin seinään kun lähdet treeneihin. Minä käyn treeneissä. Tänäänkin olimme kolme tuntia Popan kanssa hinkkaamassa koiratanssin ohjelmaa. Tämä suo toimii salakavalasti. Se ei iske rehellisesti oikeaa koukkua keskelle näköä, se hiipii taakse ujuttaa nuppineuloja kylkiluiden väliin. Se katkaisee minulta kaiken tarmon innostua mistään koiriin liittyvästä. Olen kuin kuplassa, jonka ulkopuolella into törmää kerta toisensa jälkeen lasikupua vasten ja lentää uudelle kiertoradalle. Uudet treeni-ideat kömpivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, haasteet tuntuvat aina vuorilta ja ajatus kehittymistä on hengästyttävää.

Haluaisin vain nähdä ystäviäni ja väsyttää koirani naksuttelemalla niille temppuja ja heittelemällä palloa vailla mitään pitkän ajan suunnitelmaa, ajatusta, eforttia tai yritystä väsätä jotain loistokasta. Joten tällä hetkellä teen juuri niin. Koirani eivät välitä. Niille treeni on treeni. Silti jossain pääkopassa kolkuttaa jatkuvasti joku tyyppi. Sellainen limainen hoikka hyypiö, joka kietoo pitkät sormensa olkapäideni ympärille ja kuiskaa: "tämän pitäisi olla kehittävää. Kaikki muutkin tähtää kisoihin. Tämä ei ole minkään arvoista enään."

Tämä suo on saanut minut ajattelemaan. Tarvitseeko kaiken olla aina tavoitteellista ollakseen jonkun arvoista? Voiko tässä kilpajuoksua juoksevassa maailmassa tuhlata aikaansa tyhjänpäiväiseen toimintaan? Työnnän tällä hyypiölle luun kurkkuun ilmoittamalla, että katson varmasti netflixiä ja kissavideoita enemmän kun treenaan koirien kanssa turhanpäiväisiä temppuja eikä se ole koskaan silloin käynyt aukomassa minulle päätänsä, joten se voi ihan hyvin antaa minun väsyttää koiriani turhanpäiväisellä treenaamisella.

Mutta tämä ei ollut tämän postauksen pointti. Tämä postaus on tarkoitus olla taas yksi universumille lähetetty kysymysmerkki hörökorvaisen ystäväni syvimmästä luonnosta. Popan ongelmakäytös on siis yksi suuri kysymysmerkki. Ongelmakoirakouluttajamme kuvaili sitä "mielenkiintoiseksi" ja yritti lohduttaa minua sanomalla: "Tälläisiltä tyypeiltä oppii paljon." Lohdutus epäonnistui. Jos oppiminen vaatii Popan kaltaisen koiran, jään mieluummin oppimattomaksi houkaksi. Vitsi. Popa on omalla tavallaan todella kiehtoava. Ja  sitten taas toisaalta aivan h&#!&#in raskas.

Sen bussiahdistuksen kanssa on päästy siihen pisteeseen, että matkustamme nyt lyhyitä bussimatkoja. Treeneissä on käynyt ilmi, että Popan toimintakyky bussissa paranee altistuksen myötä. En ole alan asiantuntija, joten en osaa sanoa tästä ilmiöstä sen enempää. Mutta kouluttajamme leuka tippui bussin lattialle, kun hän näki Popan käytöstä. Sen elekieli kertoo niin suuresta jännitystilasta, että sen ei pitäisi pystyä työskentelemään, syömään tai saati sitten kehittymään. Hän ehdotti Popan sykkeen mittaamista sykemittarin avulla treenien aikana. Syke saattaisi kertoa enemmän meille neitosen mielentilasta kuin ristiriitainen elekieli ja käytös. Jokatapauksessa Popa matkustaa nyt bussissa lyhyitä matkoja kolme kertaa viikossa. Treenit sujuvat vaihtelevalla menestyksellä, mutta pääosin kehitystä on tapahtunut. Positiivista!

Kysymysmerkit eivät tämän koiran kanssa lopu tähän. Sitä on vähän vaikea kuvata muulla sanalla kuin neuroottinen. Se kehittää arkeen jatkuvasti pientä pakkomiellettä toinen toisensa jälkeen ja ketjuttaa näitä uskomattomiksi taideteoksiksi. Tämä bussiongelma todennäköisesti myös osa jotain neuroottisten pakkomielteiden ketjua, jossa Popan loputon kiihkeys, herkkyys ja neuroottisuus ovat löytäneet hyvän leposijan. Niiden edessä minä seison täysin tietämättömänä siitä pitäisikö minut itkeä vai nauraa. Molemmat on nimittäin aika hiton lähellä.

Työstetään Popan kanssa tällä hetkellä sitä, että sen ei tarvitse jännittyä busseissa, kytätä liikennevaloja tai kadun yli kulkevia ihmisiä, kiihtyä ohi kulkevistä koirista, lähestyvästä metsästä, linnuista tai syystä x josta en aina saa otetta. Työstetään sitä, että sen ei tarvitse juosta huoneesta seiniä pitkin pakoon jos mieheni istuu tietokoneelle, joku yskii tai läppärissäni kilahtaa pikaviestin ilmoitus. Sen ei tarvitse kiihtyä apinanraivoon joka kerta kun Priya ilahtuu kotiintulevasta ihmisestä tai tutuista hallilla, se näkee tuttuja koiria, lähestymme hallia tai ihan vaan koska se ei sillä hetkellä kykene pitämään höyryjä pään sisällä. Aina tarvitsee miettiä missä seurassa voi lähteä lenkille tai missä riistan perään kiihkoavan metsästyscollien voi päästää irti.

Elämä Popan kanssa ei kuitenkaan ole pelkkää kysymysmerkkiä ja käytösongelmia. Pääosin se on ihan tavallista arkea. En ole siis hukkumassa ongelmiin Popan kanssa, joten kenenkään ei tarvitse heittää pelastusrengasta. Popa on rakas perheenjäsen, joka kömpii aina aamuisin kainaloon rapsuttamaan kaulasta. Se opettanut minulle uuden käsityksen sanasta varjo. Popa on puuhka, jalanlämmitin ja eksoottinen turkis. Se on myös maailman makein harrastuskaveri. Aina valmis, ei koskaan vain puoliteholla vaan luonteelleen sopivasti ihan täysillä ja koko sielu lyö tulta. Vähemmän se ei voi antaa, ei hyvässä eikä pahassa.

Loppukevennys. Ahneuden tiivistymä.


2 kommenttia:

  1. Voisin kopioida noi alkukappaleet omaan blogiini tällä hetkellä. Ehkä se on vaan tämä syksy ja synkkyys.. ehkä se on vaan liian monta epäonnistumista ja huonoa uutista viime aikoina. Välillä tulee miettineeksi että antaahan tämä harrastus varmasti enemmän kuin ottaa, just nyt en oo ihan varma.

    Ihanasti kirjotat tossa lopussa Popasta :) Tsemppiä haasteiden työstämiseen!

    VastaaPoista