keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Olipa kerran laiska syksy



Miten niin laiska syksy? Ei ainakaan minulla. Merkkasin juuri kalenteriini opiskelujeni työtaakan joululomaan asti ja huomasin, että minulla on seuraavan kerran vapaapäivä joulukuussa. Opiskelu on niin leppoisaa.. Otsikon "laiska syksy"viittaa siis koiriin. Niillä on ollut ja tulee olemaan todella laiska syyskausi. Käyn treeneissä vain silloin kuin ehdin ja tämä luksus on koko ajan käymässä harvinaisemmaksi. Olen joutunut opettelemaan sanomaan itselleni ja muille "en ehdi" ja tämä on osoittautunut todella vaikeaksi. Kyllähän minä juoksisin mieluummin koirien kanssa treeneissä ja metsissä, mutta joskus täytyy laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja hautautua sen sijaan tenttikirjoihin. Yksi asia mistä en ole suostunut luopumaan, on jokapäiväinen metsälenkki. Ihana syysmetsä rentouttaa kyllä täydellisesti ja on henkireikä niin minulle kuin koirillekin.


Koirat ovat pärjänneet loistavasti vähemmälläkin huomiolla. Jopa Popasta on kasvanut sopeutuvainen ja rauhallinen aikuinen koira, joka kuorsaa mielellään jaloissani kun muuta puuhaa ei ole tarjolla. Sen bussipysäkkikoulutus etenee vaihtelevalla menestyksellä. Pääsin jo koulutuksen kanssa hyvään vaiheeseen, mutta sitten viikon mittainen syyslomareissu ja siihen liittyvät pitkät auto ja junamatkat katkaisivat treenirutiinin. Popa joutui hyvästä yrityksestäni huolimatta matkustamaan junalla ja bussilla asemalta kotiin. Tämä vei koulutusta selvästi takapakkia monta askelmaa. Sen stressitasot nousivat junamatkasta kattoon ja se oli monta päivää ärtyisämpi sen jälkeen. Lenkillä jokainen vastaantuleva koira aiheutti reaktion ja pysäkin lähelle meillä ei ollut asiaakaan. Bussipysäkkitreeni on siis alkutekijöissään. Tämä tuli hyvänä muistutuksena siitä kuinka tärkeää on välttää sen kanssa matkustamista koulutuksen ajan. Vaikka tämä tarkoittaisi sitä, että Popa ei treenaa koko syksynä mitään, minä en raahaa sitä enään bussiin (paitsi koulutustilanteissa). Ensiviikolla Jenny tulee taas tarkistamaan meidän edistymistämme ja toivon, että saan korjattua tilanteen siihen mennessä.

Priya sen sijaan on oma itsensä. Kun äsken huusin pari valittua sanaa läppärilleni asiakirjan tallennusepisodin jälkeen, neiti hymynaama loikkasi hymyillen syliini ja suukotti minua niin kauan, että en millään voinut olla enää pahalla päällä. Mamman oma punanuttu on parasta maailmassa <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti