keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Olipa kerran laiska syksy



Miten niin laiska syksy? Ei ainakaan minulla. Merkkasin juuri kalenteriini opiskelujeni työtaakan joululomaan asti ja huomasin, että minulla on seuraavan kerran vapaapäivä joulukuussa. Opiskelu on niin leppoisaa.. Otsikon "laiska syksy"viittaa siis koiriin. Niillä on ollut ja tulee olemaan todella laiska syyskausi. Käyn treeneissä vain silloin kuin ehdin ja tämä luksus on koko ajan käymässä harvinaisemmaksi. Olen joutunut opettelemaan sanomaan itselleni ja muille "en ehdi" ja tämä on osoittautunut todella vaikeaksi. Kyllähän minä juoksisin mieluummin koirien kanssa treeneissä ja metsissä, mutta joskus täytyy laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja hautautua sen sijaan tenttikirjoihin. Yksi asia mistä en ole suostunut luopumaan, on jokapäiväinen metsälenkki. Ihana syysmetsä rentouttaa kyllä täydellisesti ja on henkireikä niin minulle kuin koirillekin.


Koirat ovat pärjänneet loistavasti vähemmälläkin huomiolla. Jopa Popasta on kasvanut sopeutuvainen ja rauhallinen aikuinen koira, joka kuorsaa mielellään jaloissani kun muuta puuhaa ei ole tarjolla. Sen bussipysäkkikoulutus etenee vaihtelevalla menestyksellä. Pääsin jo koulutuksen kanssa hyvään vaiheeseen, mutta sitten viikon mittainen syyslomareissu ja siihen liittyvät pitkät auto ja junamatkat katkaisivat treenirutiinin. Popa joutui hyvästä yrityksestäni huolimatta matkustamaan junalla ja bussilla asemalta kotiin. Tämä vei koulutusta selvästi takapakkia monta askelmaa. Sen stressitasot nousivat junamatkasta kattoon ja se oli monta päivää ärtyisämpi sen jälkeen. Lenkillä jokainen vastaantuleva koira aiheutti reaktion ja pysäkin lähelle meillä ei ollut asiaakaan. Bussipysäkkitreeni on siis alkutekijöissään. Tämä tuli hyvänä muistutuksena siitä kuinka tärkeää on välttää sen kanssa matkustamista koulutuksen ajan. Vaikka tämä tarkoittaisi sitä, että Popa ei treenaa koko syksynä mitään, minä en raahaa sitä enään bussiin (paitsi koulutustilanteissa). Ensiviikolla Jenny tulee taas tarkistamaan meidän edistymistämme ja toivon, että saan korjattua tilanteen siihen mennessä.

Priya sen sijaan on oma itsensä. Kun äsken huusin pari valittua sanaa läppärilleni asiakirjan tallennusepisodin jälkeen, neiti hymynaama loikkasi hymyillen syliini ja suukotti minua niin kauan, että en millään voinut olla enää pahalla päällä. Mamman oma punanuttu on parasta maailmassa <3


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Olipa kerran ongelmakoirakouluttajalla osa 2

Kirjoittelin kesällä blogiin Popan matkustamispelosta. Koko kesän olemme eläneet Puolan matkaa lukuunottamatta hiljaiseloa. Popa on kulkenut bussilla vain silloin tällöin ja silloinkin lyhyitä matkoja. Viime kerralla jäimme siihen, että Popa testaili korvatulppia äänipelon poissulkemiseksi. Tämä osoittautui hankalammaksi projektiksi kuin kuvittelin. Kesällä helle pakotti meidät lenkkeilemään lähinnä vedessä tai varjoisissa metsiköissä eikä korvatulppien käyttö oikein sopinut kuvioon.

Testailun lopputuloksena huomasin, että Popa ei reagoi ääniin perinteisellä tavalla. Se jännittää kummallisia asioita, mutta äänet eivät liity jännitykseen erityisesti. Se saattaa esimerkiksi käyttäytyä kuin pahoinpidelty jos minä aivastan, mutta vieressä räjähtävä rakennustyömaa ei aiheuta hätää. Tämä viittaisi siihen, että metkustuspelko ei ole lähtöisin äänistä.

Tänään kouluttaja Jenny Jalonen kävi kotikäynnillä kertomassa jatko-ohjeita koulutukseen. Oli tavallaan onni onnettomuudessa, että tapaamiskertojen välille sattui pidempi väli. Popa oli kouluttajan mielestä rentoutunut tässä välissä ihan silminnähden! Se oli avoimempi ja rennompi kaikella tavalla. Jatkuvan matkustuksen stressikierre on katkennut. Treenaamisen vähentäminen onkin ollut lähinnä minulle henkisesti vaikeaa. Olen piiskannut itseäni siitä, että en anna Popalle tarpeeksi tekemistä (mikä on naurettavaa, mutta ajatukset joskus ovat). Nyt kuitenkin huomaan, että treenaamisen vähentäminen on ollut meidän kaikkien kannalta oikea ratkaisu. 

Popa opetetaan nyt lähestymään bussimatkustamista uudella tavalla. Se opetetaan omaehtoisesti päättämään, haluaako se mennä bussiin vai ei. Omaehtoisuutta on alettu käyttää eläinten kouluttamisessa uudella tavalla. Kun vaikeista asioista tulee eläimen oma valinta, sen on helpompi työstää tietään jännityksen yli. Voin ikään kuin kysyä siltä onko se valmis treenaamaan tätä vaikeaa asiaa vai ei. 

Tällä kerralla opetimme Popalle "starttinappulan" jonka tökkääminen tarkoittaa etenemistä pysäkkiä kohti. Painamalla sitä, se kertoo olevansa valmis jatkamaan harjoittelua. Palkaksi pysäkin lähestymisestä Popa saa namun lisäksi etäisyyttä eli poistumme heti kauemmas. Starttinappulana Popa käytti nyrkkitargettia. Ajatuksen se ostikin aika välittömästi. Treenasimme puolisen tuntia pysäkin lähestymistä ja pääsimme yhden treenin aikana rentona jo melkein pysäkille asti. Loistavaa!

Seuraavat neljä viikkoa hinkkaammekin sitten kotitreeninä pysäkin lähestymistä omaehtoisen valinnan kautta. Sillä välin pyrimme välttämään bussilla kulkemista ja jos kuljemme bussilla niin kyytiin täytyy nousta toiselta pysäkiltä. Kotipysäkit on varattu nyt vain kivaa harjoittelua varten. 

Talvikausi on pyörähtänyt käyntiin ja tämä tarkoittaa uusia treeniryhmiä. Priya jatkaa rally-tokon tehoryhmässä puksuttamista. Voittajaluokkakin alkaisi olla starttikunnossa. Katsotaan milloin ohjaaja uskaltautuu kisoihin. Hui! Popa jatkaa Riitan kiusana tokoryhmässä. Tosin osa treeneistä saattaa tippua nyt Priyan kannettavaksi tämän bussiharjoittelun vuoksi. Popa on myös koiratanssin valmennusryhmässä, joka laittaa tassulla koreaksi joka toinen viikko. Lisäksi meillä on yksi omatoimiryhmä jossa treenaan ensisijaisesti ainakin alkuun Priyan kanssa. 

Tärkeimpanä tavoitteena on kuitenkin saada tämä bussiongelma ratkaistuksi ja pikku puuceen elämä stressittömäksi. 

kuva: Aino Ihamäki