tiistai 17. huhtikuuta 2018

Olipa kerran psyykkisen valmennuksen kurssi

Mitäs me onkaan tehty?

Ei paljon mitään.

Tärkeimpänä asiana varmaan mielessä on pyörinyt psyykkisen valmennuksen kurssi. Blogia joskus lukeneet varmaan tietävätkin, että olen hirmuinen jännittäjä. Kokeisiin meneminen on täysin verrattavissa maailmanloppuun. Olen saanut itseni vakuutettua, että joku ampuu minulle kuulan kalloon kesken jokaisen koesuorituksen. Tämä on hassua koska opinnoissani tai muissa harrastuksissani tätä epätoivoista jännitystä ei ole. Olen harrastanut teatteria, laulanut lavalla, lukenut tekstejäni yleisölle ja seissyt maalaukseni vieressä sillä aikaa kun koko muu luokka arvostelee sitä. Tämä ei ole kamlaa, mutta jostain syytä koiraharrastus on. Kun huomasin sportttirakilla psyykkisen valmennuksen nettikurssin niin minun oli aivan pakko osallistua. Priya on ollut jokseenkin välinpitämätön minun hermoiluihini, mutta Popa sen sijaan jännittyy kun minä jännityn. Tässä yhtälössä helpointa on aina työstää sitä kaksijalkaisen pääkoppaa, joten toivon että sitä saan tehdä tällä kurssilla.

Kurssi on tähän mennessä ollut TYÖLÄS! Olemme pohtineen arvoja, motivaatiota, itsetuntemusta ja omaa suhtautumista epäonnistumisiin. Kurssi on pakottanut kuuntelemaan omaa "sisäistä dialogia" ja oman kitinänsä kuunteleminen ei ole aina kaikista miellyttävintä ajanvietettä. Mutta se on paljastanut monia tyypillisiä tapoja ja ajatusmalleja johon putoan uudelleen ja uudelleen. Minulla on esimerkiksi tapana heittää huumoriksi kaikki kehut, joita ihmiset yrittävät minulle antaa. Jokainen kehu saa aikaan oksennusreaktion jonka aikana syljen ulos jotain "nerokasta" kommenttia, joka jollain lailla mitätöi kehua itseään. Alitajuntaisesti en siis "ota kehua vastaan". Jouduinkin kysymään muutamalta treenikaveriltäni mikä heidän mielestään on minun vahvuuteni koiran ohjaajana ja treenikaverina enkä saanut vastata heidän kehuihinsa muulla tavalla, kun sanomalla kiltisti "kiitos". Pelkästään kehujen kalastaminen muilta oli kamalaa ja jos totta puhutaan niin melkein jokaiseen kommenttiin halusin vastata jotain ovelaa. Näitä asioita olemme pohtineet kurssilla ja se on saanut minut ajattelemaan vanhoja käytösmallejani uudestaan.

Narratiivista psykologiaa jonkin verran lukeneena tiedän kyllä kuinka oma sisäinen dialogimme vaikuttaa toimintaamme ja suoraan hyvinvointiin. Kun sisäinen dialogini on kokeeseen menossa "tehdään meidän näköinen suoritus eli pohjamudissa ryvetään" tai "Popa haukkuu kuitenkin, ihan kohta se haukkuu, se jännittyy, nyt se haukkuu.." niin näistä tulee helposti itseään toteuttavia ennustuksia. Popan tapauksessa olen erityisesti huomannut miten minun varovaisuuteni ja jännittymiseni saavat sen jännittymään mikä aiheuttaa taas ääntelyä. Silloin kun yritän "pitää olemuksellani Popan hiljaa" niin todennäköisesti se huutaa kahta kauheammin. Rentous pitäisi siis löytää ensin itsestä ja tuoda se sitten Popalle.

Kurssilla on joutunut myös pohtimaan paljon omaa motivaatiota. Minun tapauksessani tein oikein motivaation ruumiinavauksen ja mietin miten se on joskus toiminut. Miksi alunperin lähdin harrastamaan koirien kanssa? Mitkä ovat tavoitteeni? Mikä minua motivoi? Näiden pohtiminen auttaa laittamaan kisajännityksen perspektiiviin. Tutkimuksieni mukaan minua motivoi jo paljon itseni voittaminen ja kisoihin meneminen jännityksestä huolimatta. Meni koe niin tai näin, olen jo voittanut itseni käymällä sen kaiken läpi.

Kaiken kaikkiaan on ollut tähän mennessä hyvä kurssi ja odotan innolla jatkoa.

Täytekuvaksi Priyan söpö kesäinen kuva koska joku kuva pitää aina olla 

Muutenkin meille kuuluu hyvää. Prillis on paremmassa kunnossa ja päässyt taas puuhastelemaan rally-tokoa. Popa on harjoitellut hiljaisuuden lisäksi koiratanssin positioiden välillä siirtymistä pelkästään sanallisen vihjeen avulla. Tytöt tekevät juoksuja, mutta toivottavasti pitkittävät vielä sen verran, että toukokuun alussa mennään taas rallykokeeseen jännittämään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti