sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Olipa kerran Popan ensimmäiset viralliset kisat

Masokisti mieleni kuvitteli, että on on hyvä idea kuolla jännitykseen kahtena viikonloppuna peräkkäin. Viime viikonloppuna jännitimme tanssikehän laidalla ja tänään olimme rallykehässä samoissa tunnelmissa. Tunnelmalla tarkoitan tärinää, vapinaa ja hermostunutta häseltämistä. Vanhana heppatyttönä selkärankaani on iskostettu sanonta: "tippumisen jälkeen heti takaisin satulaan" (mikä johti hurjassa nuoruudessani siihen että ratsastin tunnin loppuun joskus yhdellä kädellä tai ilman jalustimia koska nilkkani oli niin turvonnut, että se ei tapunut jalustimeen). Joten heti epäonnistuneiden kisojen jälkeen laitoin ilmoa menemään seuraavaan koitokseen.

Tällä kertaa olin viisaampi ja ilmosin vain Popan kokeeseen. Vaikka omatunto kolkutti kun Priya näytti aamulla hieman surulliselta kun pakkasin lihapullat laukkuun ja se ei päässyt mukaan, niin tämä oli ehdottomasti hyvä päätös. Pystyin keskittymään vain Popaan ja sen mielentilaan (ja omaani).

Onneksi Poppelin ihanan siskon vielä ihanampi omistaja oli ilmoittautunut samaan kisaan, joten a) minulla oli seuraa koko kamalan kisapäivän ajan ja b) sain säilyttää Popaa Sannan autossa. Se ei ehtinyt olla hallissa häkissä useampaa tuntia haistelemassa ihmisten jännitystä ja katselemassa minun hermostunutta säätöäni. Toin sen halliin vasta kehääntutustumisen jälkeen, lämmittelin sitä ja menimme suoraan radalle.

Tuomari Riikka Timonen oli tehnyt meille tälläisen radan:


Huomasin heti, että hieman nopeamman koiran kanssa hihnaa on huomattavasti vaikeampi käsitellä. En Priyan kanssa kokenut alokasluokassa hihnan kanssa tekemistä kovin vaikeaksi ja ihmettelin aina miten jotkut pitävät sen kanssa temppuilua niin haastavana. Sitten menin Popan kanssa ja hihna oli aina tiellä ja se kiristyi koko ajan kun en ehtinyt siirtää sitä kädestä toiseen Popan mukana. Ohjaus oli muutenkin haastavampaa tekevämmän neidin kanssa kun en samalla tavalla saanut ihailla kylttejä. Popa oli kyllä kisaradalla tavallista rauhallisempi. Treeneissä hihnan kanssa sekoilu on vieläkin haastavampaa.

Pops oli siis radalla tavallista korrektimpi. Reagoi selvästi jännitykseeni, oli rauhallisempi ja asiallisempi kuin normaalisti, mutta se pysyi iloisena ja toimintakykyisenä. Liikkeestä maahanmeno (kyltti 7) jouduttiin uusimaan koska Poppeli ei ymmärtänyt maahanmenoa ensimmäisellä kerralla (se istui). Kyltti 10 otettiin -10p kun Poppeli istui ja hyppäsi vielä ilmaan ennen kuin istui taas ja sain sen kierrettyä. Sitten otimme siitä hiton taluttimesta muutaman -1p. Kukkaroon jäi yhteensä 85p eli hyväksytty tulos.



Pisteitä en niin lähtenytkään hakemaan vaan onnistunutta mielentilaa! Pops ylitti odotukseni hyvällä fiiliksellä. Se tuntui oikein hyvältä koko radan ajan, ei äännellyt, mutta ei myöskään paineistunut. Olen ihan valtavan ylpeä meistä molemmista. Saimme juuri sen hyvän mielen kisakokemuksen mitä lähdin hakemaan!

Yksi treenikaverini sanoi kisoissa, että koiraharrastus pitää nöyränä. Se tarjoaa sekä onnistumisia, että pettymyksiä ja niiden kaikkien kanssa on opittava elämään ja jatkettava matkaa. Olen niin samaa mieltä ja loputtoman kiitollinen koirilleni, jotka tarjoavat typerälle hermoheikolle omistajalleen tämän mahdollisuuden onnistua ja epäonnistua jännittävissä tilanteissa sekä kasvaa näin ihmisenä. Olen paininut jännityksen kanssa koko elämäni. Hassua, koska minun on helppo esiintyä esimerkiksi teatterissa lavalla tai kouluttaa ryhmää, en siis kärsi esiintymisjännityksestä, mutta kilpailujännitys on saanut minut aina lamaantumaan. Luulen varmaan jossain alitajunnassani, että epäonnistujat poltetaan roviolla. Mentaalivalmennuksesta huolimatta kisaaminen tuntuu vieläkin aivan kamalalta. Silti olen onnistunut laittamaan ilmoa sitkeästi menemään kerta toisensa jälkeen . Ehkä jonain päivänä se ei enää tunnu niin kamalalta. Onneksi minulla on aivan ihania treenikavereita, jotka tekevät kisapäivistä helpompia ja maailman parhaat karvaiset kisakaverit!



1 kommentti: