lauantai 27. tammikuuta 2018

Olipa kerran palkintoporsaalle 100p

Tänään piti olla ensimmäisten kertojen päivä. Minun piti osallistua ensimmäistä kertaa kisoihin kahden koiran kanssa samana päivänä, Priyan piti korkata rallyn avoin luokka ja Popan piti aloittaa viralliset kokeet rallyn alokasluokassa. No, toisin kävi ja vain yksi näistä suunnitelmista kävi toteen.

Raahauduin hallille molempien koirien kanssa räntäsateessa. Matkalla pysäkiltä päämäärään tuntui siltä, että räntä oli imeytynyt alushousuihin asti. Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä raivostuttavampaa bussilla matkustamisesta tulee. Kirosin jälleen koko suunnitelmaani osallistua kokeeseen. Minkälainen itsetuhoinen masokisti haluaa vapaaehtoisesti saattaa itsensä polttavaan ahdistukseen. 

Kisapaikalla jätin Popan toiseen päähän hallia metallihäkkiin. Pelkäsin että se alkaa huutaa Priyan suorituksen aikana ja punanuttu ahdistuu. Kirosin tässä vaiheessa vielä enemmän sitä, että olin mennyt osallistumaan koko kokeeseen. 

Tuomari Fia-Maria Kivioja oli suunnitellut kaksi tosin kivan oloista rataa. Avoimen radassa ei ollut mitään niitä liikkeitä, joissa olin onnistunut tunaroimaan painajaisissani. 


Radalle mentäessä minulla oli aika luottavainen fiilis. Otin Priyan heti rataantutustumisen jälkeen häkistä ja paniikkitreenasin muutamaa epävarmaa kohtaa. Radalla Priya työskenteli rentona ja iloisena. Se ei äännellyt eikä se laahustanutkaan. Se teki hommia jossain siinä kultaisella keskitiellä jossa se esittää parasta Priyaa. 

Maalikyltin ohituksen jälkeen hätkähdin oikein: "tässäkö tämä oli?" Kehuin Priyaa vuolaasti ja se pussasi kasvoni märäksi. Olin aivan valtavan ylpeä Priyasta. Se oli niin rento, iloinen ja yhteistyöhaluinen radalla. Vaikka ohjaaja meinasi sabotoida sen suoritusta hokemalla vääriä käskyjä ja hiipimällä seuruun niin hiljaa kun mahdollista, se suoritti kaikki tehtävät tarkasti ja iloisesti. 

Hyvästä fiiliksestä huolimatta yllätyin kun näin meidän tuloksen: 100 pistettä! Priya oli rallatellut täyden satasen radan. Tämä tulos riitti jopa palkinnoille asti. Olimme vähän hitaampia kuin toinen 100p koirakko joten pääsimme kisan toiseksi korkeimmalle korokkeelle. 

Priya ei ole ollut se kaikista helpoin harrastuskoira enkä minä ole kaikista helpoin ohjaaja. Jotenkin tuntuu, että rallyn ja koiratanssin myötä olemme vihdoin päässeet Priyan kanssa vauhtiin ja löytäneet sen kuuluisan yhteisen sävelen. Mieleni tekisi jopa kaivella tokoharrastuskin hyllyltä pölyttymästä ja kokeilla löytyisikö sama yhteistyön ilo sieltäkin. Priya on tehnyt jo pitkään tasaista työtä ja näyttää niitä tehdessään niin liikuttavan iloiselta. En voisi parempaa harrastuskaveria toivoa. 






Sitten mentiinkin alamäkeä ja kovaa. Kaivoin Popan häkistä ja treenailin sen kanssa vähän. Poppeli tuntui hieman hektiseltä, mutta täysin normaalilta. Se teki iloisesti hommia ja leikki hurjasti hihnallaan palkaksi. Tuomari oli suunnitellut alokasluokkaankin kivan radan. Olisin hyvillä mielin mennyt Popan kanssa radalle ja luotin siihen, että kyllä me osataan. 


MUTTA..

Sitten Popa vietiin mitattavaksi. Se näytti jo sirun luvussa aivan hakatulta, mutta sitten kun mittauskeppi tuotiin sen luokse ja tuomari koski sen etujalkoihin, se alkoi välittömästi täristä. Kun se pääsi pois tilanteesta, koko koira kulki seiniä pitkin ja pälyili vauhkona ympärilleen. Se rähisi muutamalle koiralle, jotka uskalsivat katsoa sitä päin. Vein sen ulos siinä toivossa että se saisi purettua mittauksen aiheuttaman paineen. Se veti kuitenkin hallin ovella jarrut kiinni eikä suostunut tulemaan sisälle. 

Sisällä sulloin sen häkkiin ja mietin paniikissa mitä teen. Kisa alkaisi kohta ja meidän vuoro olisi heti ensimmäisien joukossa. Voisin: a) jättää Popan tunnetilan huomioimatta ja yrittää raahata sen radan läpi tai b) jättää leikin kesken ja yrittää saada Popan rennoksi hallilla osallistumatta kisaan.

Kaivoin Popan häkistä. Kirjaimellisesti kaivoin, sillä se ei suostunut tulemaan häkistä ulos. Yritin tehdä käsitargettia ja palkata Popaa eikä se halunnut edes syödä tarjoamiani herkkuja. Lopullisen päätöksen tein siinä vaiheessa kun Popa kieltäytyi leikkimästä. En halua, että meidän ensimmäinen kisakokemus jää molempien mieleen ahdistavana muistona. Haluaisin, että kun me menemme ensimmäisen kerran kokeeseen niin pystyn luottamaan Popaan ja Popa pystyy luottamaan tilanteeseen täysin. Peruin siis meidän osallistumisemme. Koetoimitsija oli onneksi kovin ymmärtäväinen ja treenikaverinikin puolsivat päätöstäni. Nuori koira ei tarvitse tuollaista ikävää muistoa ensimmäisestä kisoistaan. 

Jäin Popan kanssa kuitenkin katsomaan kisoja ja lähdimme hallilta vasta kun Popa oli palautunut suhteellisen normaaliksi. 

Mieleen tietysti hiipii ikäviä ajatuksia siitä onko Popa kipeä. Onko sen etupää niin kipeä että se reagoi vahvasti sen käsittelyyn vai onko sillä vain ikävä muisto niistä kaikista kerroista kun vieraat ihmiset väänsivät sen etujalkoja ocd kuntoutuksen aikana? Jokatapauksessa tuollainen reaktio käsittelyyn ei ole normaali. Koira joka rakastaa työntekoa kieltäytyy yhteistyöstä koska sitä pelottaa niin paljon. Varasin sille ajan taas fysioterapiaan jossa kopeloidaan kroppa läpi kipujen varalta. Jos mitään ei löydy niin sitten laitetaan vaan uutta matoa koukkuun. Mittaus on nyt jokatapauksessa tehty eikä meidän lajeissa sitä onneksi tarvitse kokea uudestaan.

palkintoporsas

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti