lauantai 13. tammikuuta 2018

Olipa kerran kuntoutuksen vuosi



Tänään "juhlistamme" vuosipäivää Popan tähystyksestä. Vuosi tuntuu pitkältä ajalta, mutta tunnen silti vielä vaikutuksen kasvoja vasten läsähtäneestä järkytyksestä, kun näin kuvat Popan olkapäistä.

Tällä hetkellä Popa elää normaalia nuoren koiran elämää. Se lenkkeilee vapaana ja treenailee useamman kerran viikossa. Mustavalkoinen hörökorva ei kuitenkaan anna minun pitää tätä itsestäänselvyytenä. Vuoden 2017 aikana se oli yli viikon sairaslomalla peräti kolme kertaa. Ensin koko kevään tähystyksen jälkeen, sitten uudestaan elokuussa ja kirsikkana kakun päällä loppusyksystä varvasvamman vuoksi.

Popa ei tällä hetkellä oireile olkäpäitään millään lailla, vaikka sen liikkumistyyli ei ole mitenkään etupäätä säästelevä. Päinvastoin. Välillä hirvittää katsella sitä tapaa jolla Popa liikkuu. Täydellisiä olkapäistä ei kuitenkaan tullut: vasemman jalan nivelen liikerata on jäykempi kuin oikean jalan. Tähän vaivaan joudumme edelleen ravaamaan fyssarilla pohtimassa apukeinoja. Koska vaikka jalka on nyt oireeton niin se todennäköisesti alkaa vanhempana vaivata hörökorvaa.

Popa syö edelleen Nutrolin Nivel monitehoa. Vaikka olkapäissä ei elokuussa vielä ollut merkkejä nivelrikosta niin valitettava tosiasia on, että hyvin todennäköisesti sinne muodostuu rikkoa jossain vaiheessa. Varsinkin vasempaan jalkaan, jonka muutos oli isompi ja nivel jäi jäykemmäksi. Siihen asti elelemme päivä kerrallaan ja nautitaan elämästä. Nivelien lisäravinteita Popa tulee saamaan koko loppuelämänsä ajan. Lisäksi se kävi rokotusten yhteydessä syksyllä hakemassa toisen neljän annoksen satsin Cartrophen-pistoksia. Näitäkin varmaan pyydän Popalle aina rokotuksien yhteydessä. Ei niistä haittaakaan ole ollut eivätkä maksa maltaita.

Priyan ja Popan vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä. Olimme siskoni perheen uudessa hienossa omakotitalossa viettämässä samalla tupareita. Paukkeet jäivät molemmilta koirilta täysin huomaamatta. Priya veti koko illan sikeitä ja Popa leikki siskoni koirien leluilla sekä kiusasi vieraita.

Vuosi 2017 tallentui mieleen yhtenä isona kuntoutuksena. Kuntoutuksena monessakin merkityksessä. Fyysisesti Popan olkäpäitä ja kroppaa kuntoutettiin jumpalla ja uinnilla. Pidin tarkkaa kirjaa sen liikunnasta ja treenaamisesta. Ravasin hierojalla, osteopaatilla ja eläinlääkärillä. Kalenteri näytti treenien osalta hyvinkin tyhjältä, mutta sivuja koristi sen sijaan erilaiset vesikävelyt, uinnit ja hieronnat.

Mutta samalla kun keho parani, niin Popan pääkoppa romahti. Kun nuori aktiivinen koira joutuu elämään usemman kuukauden neljän seinän sisällä, niin siitä ei seuraa mitään kaunista. Arki Poppelin kanssa ei ole ollut helppoa. Se on reaktiivinen ja hieman terävästikin reagoiva koira, jonka oletus jokaisesta uudesta asiasta on helposti "mä syön tuon niin tuo ei syö minua". Tämä on sen perusluonne ilman sairaslomaakin. Sairasloma toi sen ongelmiin kuitenkin kerroksen lisäpotkua, jota se ei todellakaan olisi tarvinnut. Kropan jälkeen kuntoutettiin sitten Popan pääkoppaa. Vastaehdollistamista kaikelle epäilyttävälle ja kiihdyttävälle. Liina perään lenkillä niin hörökorva ei katoa omille teilleen. Rauhoittumisen ja maltin opettelua kun lähestytään hallia tai kivoja lenkkimaastoja. Muistan vieläkin kuinka odotin itku kurkussa Popan kanssa hallin pihalla vaikka kuinka kauan kun se vain huusi ja kiljui. En voinut mennä sisälle, kun Popa oli sellaisessa mielentilassa. Eikä kimppalenkeistä tullut mitään kun koko hihnalenkki oli kuorrutettu Popan kommenttiraidalla. Arki Popan kanssa ei edelleenkään ole helppoa ja miellyttävää, mutta tunnelin päässä on jo valoa. Nyt kommenttiraita ei ole päällä ihan koko ajan ja me pääsemme treeneissä jo hallin sisälle asti.

Kaiken tämän jälkeen huomasin, että minua ei yllättäen huvitakaan treenata koirien kanssa. Priyan kanssa voisimme vain käydä pitkiä metsälenkkejä ja makoilla sohvalla vierekkäin. Se olisi unelma! Minusta on välillä tuntunut todella raskaalta käydä Popan kanssa treeneissä. Tuntui, että kaikki mitä Popa tekee vain ärsyttää minua. Tämä johtaa ikävään noidankehään, jossa Popa huutaa minulle ja minä huudan sille takaisin. Eikä kummallakaan ole kivaa. Olin ihan ymmälläni. Olen käyttänyt paljon aikaa ja rahaa Popan kuntouttamiseen sillä ajatuksella, että jonain päivänä saan vielä treenata sen kanssa. Nyt kun vihdoin saan, niin en yhtäkkiä voikaan sietää koko Popaa silmissäni. Mitä tapahtui?

Sitten ymmärsin, että kuntoutus ei ole vielä ohi. Tärkein osa on jäänyt hoitamatta: meidän välinen suhde. Popa on ollut sairaslomalla ison osan siitä ajasta jonka olemme viettäneet yhdessä ja sen jälkeen olen paininut sen arkikäytöksen ja ääntelyongelmien kanssa. Jossain siinä välissä rakkaasta hörökorvastani oli tullut enemmän ja enemmän rasite. Treenikentällä mäkättävä ilonpilaaja ja ärsyttävä rasite eivät saa mitään hyvää aikaiseksi. Siksi treeneissä käyminen on tuntunut minusta melkein mahdottomalta.

En tee vuodelle 2018 mitään muita tavoitteita, kun sen, että löydän taas ilon tästä harrastuksesta. Sen, että tutustun Popaan uudestaan ja opin taas pitämään sen seurasta. Popa on minulle korvaamattoman rakas. En luopuisi siitä mistään hinnasta, silti joskus jopa meille rakkaat asiat voivat joskus olla niitä raskaimpia. Minun täytyy oppia hyväksymään Popa sellaisena kuin se on, hyvine ja pahoine hetkineen. Minun täytyy hyväksyä, että Popa sairastui ja se kuntoutui. Minun täytyy hyväksyä se, että tulevaisuuden murehteminen ja Popan olkapäiden stressaaminen ei auta meitä eteenpäin. Meidän täytyy elää päivä kerrallaan ja oppia taas nauttimaan toistemme seurasta.

Toivoin vuosi sitten, että tähän blogiin eksyisivät kohtalotoverit, jotka hakevat kokemuksia koiran kuntoutuksesta. Tämän vuoksi kirjoitin kokemukseni ylös mahdollisimman tarkasti. Halusin muistuttaa tällä tekstillä kaikille kohtalotovereilleni, että muistakaa kuntoutuksen aika huolehtia myös siitä tärkeimmästä: itsestänne ja hyvästä suhteesta koiraanne ja tähän hienoon harrastukseen.

Kävimme tänään aamulla porukalla treenaamassa pitkän kaavan mukaan. Ajatus siitä, että tasan vuosi sitten jännitin sitä, miten Popan leikkaus menee, saa minut tuntemaan valtavaa kiitollisuutta terveistä koiristani, jotka saavat nauttia elämästä.

Tässä muutama satunnainen pätkä tämän päivän treeneistä. Tunnari ja pätkä seuruuta, jonka ideana oli tarkastella miten kovaa minun pitää kävellä, että pitkäjalkainen hujoppikoirani pystyy kävelemään normaalisti vierelläni.





5 kommenttia:

  1. Moikka! Pitkään olen lukenu blogisi ja muistan kun luin ekan kerran Popan OCDstä. Vastaavaa kävi omalle rakkaalle pennulle, sen takajalan jalkapöytä murtui sen ollessa 4kk vanha, mistä sitten seurasi kahden kuukauden häkkilepo (8 päivän välein uudet röntgenkuvat ja kipsi) ja sen jälkeen monta monta kuukautta kuntoutusta. Hyvin paljon samanlaista näissä kahdessa on. Kesti todella pitkään ennenkuin lakkasin miettimästä että "mitä jos näin ei olisi käynyt". Tuntuu niin hassulta välillä lukea sun tekstit Popasta koska hyvin usein se on kuin katsoisi peiliin. Tsemppiä vuodelle 2018! Tää vuos voi vaan olla parempi kuin edellinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentistasi! Tsemppiä teillekin vuoteen 2018! Toivottavasti selvitään siitä vähemmillä sairaslomilla :)

      Poista
  2. Moikka!

    Toivotan niin ikään kovasti tsemppiä tälle vuodelle. Teidän tarinaa on ollut tosi kasvattavaa seurata! Olen etsimässä itselleni tällä hetkellä toista koiraa, bordercollieta, ja täytyy sanoa että blogisi on antanut minulle paljon eväitä myös siihen pahimpaan eli ocd-diagnoosiin (tai vastaavaan) valmistautumiseen. Tai no, tuskinpa siihen voi millään tavalla ennakkoon valmistautua, mutta näin pennun etsijän näkökulmasta on ollut tärkeää lukea myös muunlaisia kokemuksia kuin sitä pelkkää hypetystä ja ruusuilla tanssimista. Tällä rodulla kun ne riskit ovat ihan todellisia kuitenkin.

    Asun itsekin ja opiskelen psykologiaa täällä Tampereella. Tuoreena tamperelaisena en tunne kaupungin "koiraporukoista" juuri ketään, mutta toivon tilanteen korjaantuvan viimeistään sitten silloin joskus, kun bc-pentu muuttuu haaveista todeksi - ehkä siis jo tänä keväänä. Nykyisen koiran kanssa ollaan harrastettu tokoa, mutta nykyään treenaillaan vain höntsäillen ja omaksi iloksi, joten esimerkiksi Tamskin toimintakaan ei ole vielä tuttua. Seuraavasta koirasta toivon sitten vähän aktiivisempaa harrastuskaveria, etenkin siihen tokoon. Kuulisin ja keskustelisin mielelläni lisää omista kokemuksistasi ensimmäisen bortsun kanssa ja ylipäätään esimerkiksi Tampereen harrastusmahdollisuuksista sun muista! Haluan kuitenkin jo vähän laittaa jalkaa oven väliin ennen pennun tuloa, etten sitten siinä vaiheessa joudu enää kovasti ihmettelemään, että mitäs nyt tehdään ja mistä saadaan esimerkiksi koirakontakteja yms. :)

    En ole ennen ottanut kehenkään kontaktia tällä tavalla, mutta nyt en vain voinut antaa asian enää olla! Jos siis sinulla olisi aikaa vaikka vaihtaa viestejä, olisin tosi otettu. Saako suhun otettua yhteyttä jossain? Tai vaihtoehtoisesti mulle voi laittaa s-postia osoitteeseen tiiatvn(at)gmail.com.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Tervetuloa Tampereelle :) Mun "täysin puolueeton" mielipiteeni on että täällä on aivan loistava harrastaa. Pyydä mua kaveriksi facebookissa, löydät nimellä Milli Lehtinen, niin kerron mielelläni lisää Tampereen harrastusmahdollisuuksista ja Popasta. Rodusta en voi kehuskella tietäväni hirmuisesti yhden koiran perusteella, mutta Popa on kyllä monessa mielessä aika perus rotunsa edustaja. Hyvässä ja pahassa :D

      Poista
  3. Todella hyvä kirjoitus, siitä löytyi monta sellaista kohtaa joiden kanssa painiskelen myös Kikin kanssa.
    Mainiota talven jatkoa :)
    t: Kaisa, Kiki & Nemi

    VastaaPoista