lauantai 27. tammikuuta 2018

Olipa kerran palkintoporsaalle 100p

Tänään piti olla ensimmäisten kertojen päivä. Minun piti osallistua ensimmäistä kertaa kisoihin kahden koiran kanssa samana päivänä, Priyan piti korkata rallyn avoin luokka ja Popan piti aloittaa viralliset kokeet rallyn alokasluokassa. No, toisin kävi ja vain yksi näistä suunnitelmista kävi toteen.

Raahauduin hallille molempien koirien kanssa räntäsateessa. Matkalla pysäkiltä päämäärään tuntui siltä, että räntä oli imeytynyt alushousuihin asti. Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä raivostuttavampaa bussilla matkustamisesta tulee. Kirosin jälleen koko suunnitelmaani osallistua kokeeseen. Minkälainen itsetuhoinen masokisti haluaa vapaaehtoisesti saattaa itsensä polttavaan ahdistukseen. 

Kisapaikalla jätin Popan toiseen päähän hallia metallihäkkiin. Pelkäsin että se alkaa huutaa Priyan suorituksen aikana ja punanuttu ahdistuu. Kirosin tässä vaiheessa vielä enemmän sitä, että olin mennyt osallistumaan koko kokeeseen. 

Tuomari Fia-Maria Kivioja oli suunnitellut kaksi tosin kivan oloista rataa. Avoimen radassa ei ollut mitään niitä liikkeitä, joissa olin onnistunut tunaroimaan painajaisissani. 


Radalle mentäessä minulla oli aika luottavainen fiilis. Otin Priyan heti rataantutustumisen jälkeen häkistä ja paniikkitreenasin muutamaa epävarmaa kohtaa. Radalla Priya työskenteli rentona ja iloisena. Se ei äännellyt eikä se laahustanutkaan. Se teki hommia jossain siinä kultaisella keskitiellä jossa se esittää parasta Priyaa. 

Maalikyltin ohituksen jälkeen hätkähdin oikein: "tässäkö tämä oli?" Kehuin Priyaa vuolaasti ja se pussasi kasvoni märäksi. Olin aivan valtavan ylpeä Priyasta. Se oli niin rento, iloinen ja yhteistyöhaluinen radalla. Vaikka ohjaaja meinasi sabotoida sen suoritusta hokemalla vääriä käskyjä ja hiipimällä seuruun niin hiljaa kun mahdollista, se suoritti kaikki tehtävät tarkasti ja iloisesti. 

Hyvästä fiiliksestä huolimatta yllätyin kun näin meidän tuloksen: 100 pistettä! Priya oli rallatellut täyden satasen radan. Tämä tulos riitti jopa palkinnoille asti. Olimme vähän hitaampia kuin toinen 100p koirakko joten pääsimme kisan toiseksi korkeimmalle korokkeelle. 

Priya ei ole ollut se kaikista helpoin harrastuskoira enkä minä ole kaikista helpoin ohjaaja. Jotenkin tuntuu, että rallyn ja koiratanssin myötä olemme vihdoin päässeet Priyan kanssa vauhtiin ja löytäneet sen kuuluisan yhteisen sävelen. Mieleni tekisi jopa kaivella tokoharrastuskin hyllyltä pölyttymästä ja kokeilla löytyisikö sama yhteistyön ilo sieltäkin. Priya on tehnyt jo pitkään tasaista työtä ja näyttää niitä tehdessään niin liikuttavan iloiselta. En voisi parempaa harrastuskaveria toivoa. 






Sitten mentiinkin alamäkeä ja kovaa. Kaivoin Popan häkistä ja treenailin sen kanssa vähän. Poppeli tuntui hieman hektiseltä, mutta täysin normaalilta. Se teki iloisesti hommia ja leikki hurjasti hihnallaan palkaksi. Tuomari oli suunnitellut alokasluokkaankin kivan radan. Olisin hyvillä mielin mennyt Popan kanssa radalle ja luotin siihen, että kyllä me osataan. 


MUTTA..

Sitten Popa vietiin mitattavaksi. Se näytti jo sirun luvussa aivan hakatulta, mutta sitten kun mittauskeppi tuotiin sen luokse ja tuomari koski sen etujalkoihin, se alkoi välittömästi täristä. Kun se pääsi pois tilanteesta, koko koira kulki seiniä pitkin ja pälyili vauhkona ympärilleen. Se rähisi muutamalle koiralle, jotka uskalsivat katsoa sitä päin. Vein sen ulos siinä toivossa että se saisi purettua mittauksen aiheuttaman paineen. Se veti kuitenkin hallin ovella jarrut kiinni eikä suostunut tulemaan sisälle. 

Sisällä sulloin sen häkkiin ja mietin paniikissa mitä teen. Kisa alkaisi kohta ja meidän vuoro olisi heti ensimmäisien joukossa. Voisin: a) jättää Popan tunnetilan huomioimatta ja yrittää raahata sen radan läpi tai b) jättää leikin kesken ja yrittää saada Popan rennoksi hallilla osallistumatta kisaan.

Kaivoin Popan häkistä. Kirjaimellisesti kaivoin, sillä se ei suostunut tulemaan häkistä ulos. Yritin tehdä käsitargettia ja palkata Popaa eikä se halunnut edes syödä tarjoamiani herkkuja. Lopullisen päätöksen tein siinä vaiheessa kun Popa kieltäytyi leikkimästä. En halua, että meidän ensimmäinen kisakokemus jää molempien mieleen ahdistavana muistona. Haluaisin, että kun me menemme ensimmäisen kerran kokeeseen niin pystyn luottamaan Popaan ja Popa pystyy luottamaan tilanteeseen täysin. Peruin siis meidän osallistumisemme. Koetoimitsija oli onneksi kovin ymmärtäväinen ja treenikaverinikin puolsivat päätöstäni. Nuori koira ei tarvitse tuollaista ikävää muistoa ensimmäisestä kisoistaan. 

Jäin Popan kanssa kuitenkin katsomaan kisoja ja lähdimme hallilta vasta kun Popa oli palautunut suhteellisen normaaliksi. 

Mieleen tietysti hiipii ikäviä ajatuksia siitä onko Popa kipeä. Onko sen etupää niin kipeä että se reagoi vahvasti sen käsittelyyn vai onko sillä vain ikävä muisto niistä kaikista kerroista kun vieraat ihmiset väänsivät sen etujalkoja ocd kuntoutuksen aikana? Jokatapauksessa tuollainen reaktio käsittelyyn ei ole normaali. Koira joka rakastaa työntekoa kieltäytyy yhteistyöstä koska sitä pelottaa niin paljon. Varasin sille ajan taas fysioterapiaan jossa kopeloidaan kroppa läpi kipujen varalta. Jos mitään ei löydy niin sitten laitetaan vaan uutta matoa koukkuun. Mittaus on nyt jokatapauksessa tehty eikä meidän lajeissa sitä onneksi tarvitse kokea uudestaan.

palkintoporsas

perjantai 26. tammikuuta 2018

Olipa kerran lihamurekkeet Kantoluodon koulutuksessa

Vietimme Popan kanssa maanantai-illan hytisemässä hallin nurkassa. Syy tähän kauheuteen oli koutsimme Riitan järjestämä Jari Kantoluodon koulutus, johon osallistuin Popan kanssa koirakkopaikalle. Olen ollut Jarin koulutuksessa kerran aikaisemmin Priyan kanssa ja tämä koulutus oli yksi ajatuksia herättävämpiä treenejä mitä olen tehnyt. Koulutuksen aikana minulle selvisi mikä todella laittaa Priyan moottorin tikittämään ja millä tavalla se haluaa palkkautua. Jarin koulutuksesta saadut tehtävät ovat edelleen käytössä Priyan kanssa ja ne ovat yksi syy miksi saan nykyään punanutun moottorin hyrräämään paremmin. Odotukset koulutuksesta olivat siis korkealla.

Yritän tässä postauksessa selittää omin sanoin kolme päällimmäistä havaintoa jota tein koirastani koulutuksen aikana. Kuten aina, nämäkin ovat kulkeneet minun pääni läpi, joten suhtautukaa ajatuksiin sillä vakavuudella. Esimerkiksi Jari ei koskaan kutsunut meitä lihamurekkeeksi, keksin sen
aivan itse omalla "ovelalla mielelläni" koska en pidä lihamurekkeesta.


1. Jännittynyt ja sulkeutunut

Ihan ensimmäinen huomio Popasta tuli esille kun se alkoi heti treenien alkajaisiksi äännellä. Jarilla oli ajatus, jonka mukaan koiran tulisi olla treenitilanteessa rento ja keskittynyt. Tätä kautta se pystyy nostamaan itsensä tasaiseen vireeseen jonka aikana työskennellä hyvin ja tehokkaasti. Popa hakee korkeaa virettä, mutta se on sitä hakiessaan kuin "jousilla". Kun se lähtee rakentamaan virettä siihen päälle niin huuto on taattu. Jari palkkasi koiraa kun se osasi itse hakea mielentilaa ja uskoi, että rentous löytyy tätä kautta kun koira kokee mielentilan kannattavaksi.

Mielentilaa tarkkaillessa minun pyydettiin tarkkailemaan Popan suuta ja silmiä. Se jännitti jousille virittäytyessään suupieliään ja tämä "suun mutristaminen" johtaa Popalla helposti huutoon. Treenitilanteessa minun pitäisi opetella tunnistamaan Popasta näitä merkkejä ja palkata sitä jännittymisensä purkamisesta.

Popan persoonaa ihmetellessä tuli esille myös adjektiivi juro. Olen jo pitkän aikaa märissyt sitä. että en saa Popasta oikein mitään otetta. Treenikentällä se tuntuu toimivan kuin robotti, joka tekee tylsän tasaisesti hommia (paitsi jos teen sen mielestä jonkun virheen jolloin robotin hälytyskellot alkavat soida ja huuto alkaa). Meidän treenit maistuvat tällä hetkellä maustamattomalta lihamurekkeelta. Me olemme tämä maustamaton lihamureke, jota tarjoillaan joka treeneissä ja jota me syömme kiltisti kerta toisensa jälkeen ihan motivoituneesti. Mutta tosiasia on, että siinä lihamurekkeessa ei ole mitään makua! Popa on niin sulkeutunut omaan robottikuoreensa, että minä olen sulkeutunut myös omaani. Se on aina keskittynyt ja aina motivoitunut, mutta työskentely maistuu niin puulta ilman minkäänlaista tunnetta yhteistyöstä. Olen jo melko turhautunut tähän noidankehään, jossa kaikki minun "epämääräinen lässyttämiseni" (eli tunteiden osoitus tai yksinkertainen kehuminen) saa Popassa aikaan vaan ääntelyä ja tämä syö meidän välistä yhteistyötä.

Popa on siis sulkeutunut ja jännittynyt koira. Ja minä olen sen kanssa sulkeutunut ja jännittynyt ohjaaja. Minun tehtäväni olisi saada se vapautumaan jotta voisin itsekin vapautua. Tämä lihamureke tarvitsee siis valtavalla kauhalla niitä mausteita.

Olen lähiaikoina miettinyt paljon sitä, miten jokaisen koirani kanssa olen törmännyt uuteen "ydinhaasteeseen". Ween kanssa se oli impulsiivisuus, Priyan kanssa se on motivointi ja nyt popan kanssa tämä robottimainen sulkeutuminen ja yhteistyön puute. Nämä "ydinhaasteet" ovat aina mukana yhteistyössä koirieni kanssa ja niiden kohtaaminen opettaa minulle uusia asioita ei vain koiran koulutuksesta, vaan itsestäni ja omista toimintatavoistani. Koirien kanssa työskentely on ainakin minulle osittain myös itseni kanssa työskentelyä ihan eri tavalla kuin esimerkiksi kirjoittamisharrastukseni.

2. Oletuksia

Popalla on PALJON oletuksia. Sitä on koulutettu tarjoamisen avulla. Jarin mielestä tässä ei ole mitään vikaa jos valmiit liikkeet viedään nopeasti ärsykekontrolliin. Kun Popa luo oletuksia liikkeistä tarjoamisen kautta, se ulkoistaa nopeasti minut ja siirtyy liikettä tehdessään omassa päässään jo palkkaukseen. Näiden oletusten rikkominen tuo turhaumaa ja ääntely alkaa. Koiran tulisi olla kentälle tullessaan auki ohjaajalle ja kuunnella mitä ohjaaja haluaa hänen tekevän. Popan kanssa treenit menevät helposti siihen, että se on jo luonut oletuksen liikkeen kulusta (missä kohti se liikkuu, missä kohti palkka tulee..) ja toteuttaa liikettä ilman minun vihjettäni.

Poikkeuksellisen älykkäänä hörökorvana se luo näitä oletuksia helposti ja nopeasti. Kentälle tullessa se on jo päätellyt mitä me teemme ja lähtee toteuttamaan omaa versiotaan heti tilaisuuden tullen. Jarin vastaus tähän oli: teetä sillä sitä mitä se ei oleta.

Jos Popa halusi tarjota perusasentoa, pyysin sen maahan. Jos se halusi hypätä siitä istumaan, pyysin sen takaa kiertämällä perusasentoon. Ymmärrätte varmaan idean. Koira pitää heti treenien alussa saada tunnetilaan, jossa se on auki ohjaajan käskyille. Harmittomaltakin tuntuva perusasennon tarjoaminen saa Popan siirtymään oletusten maailmaan ja sitä kautta palkkautumaan itsekseen.

3. Sosiaalisuutta vai epävarmuutta?

Popa on mielenkiintoinen koira. Ensisilmäyksellä sen luulisi olevan melko rauhallinen ja tasainen tyyppi. Kun se makaa asiallisena häkissään ja odottaa nätisti vuoroaan. Minulle on jopa sanottu sen työskentelystä, että se on "tylsä" kaikessa tosikkomaisuudessaan.  Kolikon kääntöpuolelta löytyy kuitenkin älykäs ja aktiivinen koira joka vaatii koko ajan älyllistä haastetta (ja tämä älyllinen haaste aika usein aiheuttaa minulle harmaita hiuksia). Sillä on myös erittäin lyhyt sytytyslanka, joka johtaa siihen että höyry alkaa nousta korvien välistä ennen kuin ehdit kissaa sanoa. 

Toinen esimerkki: ensisilmäyksellä Popa on itsevarma ja itsenäinen. Se ei koe tarvetta välittää muista ympärillään, paitsi jos sitä huvittaa niin se muikuttaa toiset koirat lyttyyn. Mutta miksi se toisaalta vaikuttaa olevan hyvin epävarma?

Koulutuksessa kävimme läpi tapoja jolla koira reagoi stressiin. Se voi jähmettyä tai taistella, mutta se voi myös "flirttailla". Valtava positiivinen tunnereaktio toisiin koiriin tai ihmisiin ei välttämättä olekaan siis sitä että koira on "sosiaalinen" tai se "dominoi" vaan reaktio kertoo epävarmuudesta tai herkkyydestä. Koira yrittää positiivisella reaktiolla purkaa omaa huolestumistaan tilanteessa jossa se kokee itsensä epävarmaksi. Esimerkiksi koira joka "on niin sosiaalinen että sen on vaikea työskennellä toisten koirien läheisyydessä kun haluaa vaan leikkiä" voikin kokea olonsa epävarmaksi toisten koirian läsnäolosta. Tai "koira joka on niin sosiaalinen että sen on pakko pussailla kaikki ihmiset" voi olla ihmisiä kohtaan epävarma ja purkaa tilannetta innostumalla. En sano, että asia on aina näin, on varmasti olemassa vain leikkisiä ja sosiaalisia koiria. Mutta tämä ajatus sai minut katsomaan molempia koiriani tarkemmin.

Meille tuli koulutuksessa puheeksi se, että minua ärsyttää kun molemmat koirani ovat sellaisia, jotka eivät luonnostaan tule moikkaamaan minua kun tulen kotiin. Priya on vuosien varrella oppinut tulemaan kutsusta ovelle ja heilauttamaan häntäänsä muutaman kerran. Olen pitänyt tätä suurena loukkauksena ja selityksenä, että koirani eivät kaipaa minua. Koulutuksessa minulle vastattiin: "niin ne EIVÄT KAIPAA SINUA ja se on HYVÄ JUTTU." Suuri tunnereaktio kotiinpaluuseeni voi kertoa siitä että koirilla ei ole mukavaa kotona yksin. Minun koirani ovat vain rentoja ollessaan kotona yksin eikä niiden tarvitse kehittää numeroa siitä kun minä tulen kotiin.

Samalla tavalla molemmat koirani suhtautuvat hyvin välinpitämättömästi vieraisiin. Tätäkin olen kironnut kovasti ja vannonut että se kuuluisa seuraava koirani on vähän sosiaalisempi. Jos meille tulee vieraita, he saavat osakseen muutaman hännän heilutuksen jonka jälkeen koirat katoavat omiin nurkkiinsa pötköttämään. Niitä saa rapsuttaa jos ne ensin kutsuu luokse, mutta reaktio hellyydenosoituksiin on kaukana palvovasta syliin tunkemisesta. En ole koskaan ajatellut että välinpitämättömyys on hyvä juttu: koirillani ei ole tarvetta hötkyillä vieraista koska ne ovat niin rentoja ja ne luottavat tilanteeseen ilman sen suurempaa draamaa.

Tilanne on aivan erilainen esimerkiksi treenihallilla. Siellä tunteet ovat kuumina ja odotusarvot korkealla joten sekä Priya että Popa reagoivat etenkin tuttuihin ihmisiin suurella intohimolla. Varsinkin Priya kokee usein tarvetta rajullekin sosiaalisuudelle tilanteessa jossa se kokee jonkinlaista painetta. Esimerkiksi eläinlääkärissä jossa se kokee tutkimisen epämiellyttävänä, se usein toimenpiteen jälkeen se hymyilee ja pyrkii rauhoittamaan tilannetta ylitsevuotavalla sosiaalisuudella. Jokainen joka on kokenut Priyan sosiaalisuuden monet ääripäät tietää eron siinä miten Priya reagoi kun se on rento ja kun se ei ole rento. Yleensä rajuin reaktio tulee tilanteessa jossa se "hakee apua" paineen purkamiseen tai epävarmuuteen. Kun se ei ole ihan varma mitä minä haluan, kun me odotamme kyytiä treenihallille ja se vihdoin saapuu, kun sitä hierotaan ja hieroja on lopettanut käsittelyn.. Hauska ilmiö Priyan tervehtimisessä on se, että se reagoi usein suurella intohimolla tuttuun ihmiseen joka on vieraiden joukossa. Esimerkiksi koulutuksissa se kokee hieman oudoksi tilanteen jossa paljon ihmisiä tuijottaa sitä (puhumattakaan mitä se tekee minun pääkopalleni). Silloin se löytää kuuntelijoiden joukosta yhden tutun ja antaa tälle rakastavan tervehdyksen. Myös tämän voisi tulkita tietyllä tavalla paineen puruksi.

Toisien koirien kanssa Priya on ilmiömäinen. Lenkillä se heilauttaa pari kertaa tutuille häntäänsä ja tutustuu tuntemattomiin, mutta ei sen jälkeen tunne tarvetta turhaan hössötykseen. Se tuntee rauhoittavat eleet ja pyrkii aina pois konflikteista, niin kuin hyvän sosiaalisen koiran täytyykin. Puhutaampa sitten Popasta.. Sen suhtautuminen toisiin koiriin on, no, sanotaanko nyt, että vähemmän ilmiömäinen.

Kuten tämän jaarittelun alussa totesin, Popaa voisi kuvailla itsenäiseksi tai itsevarmaksi koiraksi. Ja monella tapaa se onkin juuri sitä. Mutta toisaalta se ei myöskään ole. Olen lähiaikoina joutunut myöntämään, että Popa ei ole sosiaalisesti kovin lahjakas. Sillä on arjessa kolme tapaa suhtautua toisiin koiriin: a) olet tuttu, leikitään! b) olet tuttu, muikutan vaikka sinä muriset ja c) tukka pystyyn ja huuto päälle. Sillä on aika harvoja koiria, joiden kanssa sen ei tarvitse turvautua joko "muikutukseen" eli ylitsevuotavaan sairaalloiselle tasolle menevään sosiaalisuuteen tai tukka pystyssä huutoon. Näitä koiria ovat sen nuoremmat tai saman ikäiset treenikaverit joita se näkee säännöllisesti  sekä Priya. Tutut vanhemmat koirat saavat usein aikaan sairaalloisen muikutusreaktion ja vieraat tukka pystyssä räyhäämisen.

Koulutuksen jälkeen aloin todella herätä siihen miten epävarma Popa on toisten koirien kanssa. Treenikentällä se pysyy omassa kuplassaan ja unohtaa toiset koirat kokonaan, mutta heti kun astumme kentältä pois niin maailma on pienestä hörökorvasta melko epäilyttävä paikka. Se kokee tarvetta "muikutukselle", räyhäämiselle ja kiihtymiselle sekä lukee toisten eleitä melko huonosti. Esimerkiksi se ei lopeta muikutusta kun toinen koira kertoo sille että ei pidä siitä.

Olenkin nyt aktiivisesti yrittänyt löytää keinoja miten voisin auttaa pienen koiran ahdistusta ja opettaa sen kohtaamaan vieraita koiria ilman suurta tunnereaktiota. Mutta se on jo ihan toinen tarina.

Nämä olivat kolme ajatuta jotka lähtivät maanantain koulutuksesta mukaan.

1) Vahvista Popan vapautumista ja rentoutumista
2) Vähennä Popan oletusarvoja liikkeistä
3) Yritä ymmärtää ja hakea keinoja myös Popan epävarmuuteen


lauantai 13. tammikuuta 2018

Olipa kerran kuntoutuksen vuosi



Tänään "juhlistamme" vuosipäivää Popan tähystyksestä. Vuosi tuntuu pitkältä ajalta, mutta tunnen silti vielä vaikutuksen kasvoja vasten läsähtäneestä järkytyksestä, kun näin kuvat Popan olkapäistä.

Tällä hetkellä Popa elää normaalia nuoren koiran elämää. Se lenkkeilee vapaana ja treenailee useamman kerran viikossa. Mustavalkoinen hörökorva ei kuitenkaan anna minun pitää tätä itsestäänselvyytenä. Vuoden 2017 aikana se oli yli viikon sairaslomalla peräti kolme kertaa. Ensin koko kevään tähystyksen jälkeen, sitten uudestaan elokuussa ja kirsikkana kakun päällä loppusyksystä varvasvamman vuoksi.

Popa ei tällä hetkellä oireile olkäpäitään millään lailla, vaikka sen liikkumistyyli ei ole mitenkään etupäätä säästelevä. Päinvastoin. Välillä hirvittää katsella sitä tapaa jolla Popa liikkuu. Täydellisiä olkapäistä ei kuitenkaan tullut: vasemman jalan nivelen liikerata on jäykempi kuin oikean jalan. Tähän vaivaan joudumme edelleen ravaamaan fyssarilla pohtimassa apukeinoja. Koska vaikka jalka on nyt oireeton niin se todennäköisesti alkaa vanhempana vaivata hörökorvaa.

Popa syö edelleen Nutrolin Nivel monitehoa. Vaikka olkapäissä ei elokuussa vielä ollut merkkejä nivelrikosta niin valitettava tosiasia on, että hyvin todennäköisesti sinne muodostuu rikkoa jossain vaiheessa. Varsinkin vasempaan jalkaan, jonka muutos oli isompi ja nivel jäi jäykemmäksi. Siihen asti elelemme päivä kerrallaan ja nautitaan elämästä. Nivelien lisäravinteita Popa tulee saamaan koko loppuelämänsä ajan. Lisäksi se kävi rokotusten yhteydessä syksyllä hakemassa toisen neljän annoksen satsin Cartrophen-pistoksia. Näitäkin varmaan pyydän Popalle aina rokotuksien yhteydessä. Ei niistä haittaakaan ole ollut eivätkä maksa maltaita.

Priyan ja Popan vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä. Olimme siskoni perheen uudessa hienossa omakotitalossa viettämässä samalla tupareita. Paukkeet jäivät molemmilta koirilta täysin huomaamatta. Priya veti koko illan sikeitä ja Popa leikki siskoni koirien leluilla sekä kiusasi vieraita.

Vuosi 2017 tallentui mieleen yhtenä isona kuntoutuksena. Kuntoutuksena monessakin merkityksessä. Fyysisesti Popan olkäpäitä ja kroppaa kuntoutettiin jumpalla ja uinnilla. Pidin tarkkaa kirjaa sen liikunnasta ja treenaamisesta. Ravasin hierojalla, osteopaatilla ja eläinlääkärillä. Kalenteri näytti treenien osalta hyvinkin tyhjältä, mutta sivuja koristi sen sijaan erilaiset vesikävelyt, uinnit ja hieronnat.

Mutta samalla kun keho parani, niin Popan pääkoppa romahti. Kun nuori aktiivinen koira joutuu elämään usemman kuukauden neljän seinän sisällä, niin siitä ei seuraa mitään kaunista. Arki Poppelin kanssa ei ole ollut helppoa. Se on reaktiivinen ja hieman terävästikin reagoiva koira, jonka oletus jokaisesta uudesta asiasta on helposti "mä syön tuon niin tuo ei syö minua". Tämä on sen perusluonne ilman sairaslomaakin. Sairasloma toi sen ongelmiin kuitenkin kerroksen lisäpotkua, jota se ei todellakaan olisi tarvinnut. Kropan jälkeen kuntoutettiin sitten Popan pääkoppaa. Vastaehdollistamista kaikelle epäilyttävälle ja kiihdyttävälle. Liina perään lenkillä niin hörökorva ei katoa omille teilleen. Rauhoittumisen ja maltin opettelua kun lähestytään hallia tai kivoja lenkkimaastoja. Muistan vieläkin kuinka odotin itku kurkussa Popan kanssa hallin pihalla vaikka kuinka kauan kun se vain huusi ja kiljui. En voinut mennä sisälle, kun Popa oli sellaisessa mielentilassa. Eikä kimppalenkeistä tullut mitään kun koko hihnalenkki oli kuorrutettu Popan kommenttiraidalla. Arki Popan kanssa ei edelleenkään ole helppoa ja miellyttävää, mutta tunnelin päässä on jo valoa. Nyt kommenttiraita ei ole päällä ihan koko ajan ja me pääsemme treeneissä jo hallin sisälle asti.

Kaiken tämän jälkeen huomasin, että minua ei yllättäen huvitakaan treenata koirien kanssa. Priyan kanssa voisimme vain käydä pitkiä metsälenkkejä ja makoilla sohvalla vierekkäin. Se olisi unelma! Minusta on välillä tuntunut todella raskaalta käydä Popan kanssa treeneissä. Tuntui, että kaikki mitä Popa tekee vain ärsyttää minua. Tämä johtaa ikävään noidankehään, jossa Popa huutaa minulle ja minä huudan sille takaisin. Eikä kummallakaan ole kivaa. Olin ihan ymmälläni. Olen käyttänyt paljon aikaa ja rahaa Popan kuntouttamiseen sillä ajatuksella, että jonain päivänä saan vielä treenata sen kanssa. Nyt kun vihdoin saan, niin en yhtäkkiä voikaan sietää koko Popaa silmissäni. Mitä tapahtui?

Sitten ymmärsin, että kuntoutus ei ole vielä ohi. Tärkein osa on jäänyt hoitamatta: meidän välinen suhde. Popa on ollut sairaslomalla ison osan siitä ajasta jonka olemme viettäneet yhdessä ja sen jälkeen olen paininut sen arkikäytöksen ja ääntelyongelmien kanssa. Jossain siinä välissä rakkaasta hörökorvastani oli tullut enemmän ja enemmän rasite. Treenikentällä mäkättävä ilonpilaaja ja ärsyttävä rasite eivät saa mitään hyvää aikaiseksi. Siksi treeneissä käyminen on tuntunut minusta melkein mahdottomalta.

En tee vuodelle 2018 mitään muita tavoitteita, kun sen, että löydän taas ilon tästä harrastuksesta. Sen, että tutustun Popaan uudestaan ja opin taas pitämään sen seurasta. Popa on minulle korvaamattoman rakas. En luopuisi siitä mistään hinnasta, silti joskus jopa meille rakkaat asiat voivat joskus olla niitä raskaimpia. Minun täytyy oppia hyväksymään Popa sellaisena kuin se on, hyvine ja pahoine hetkineen. Minun täytyy hyväksyä, että Popa sairastui ja se kuntoutui. Minun täytyy hyväksyä se, että tulevaisuuden murehteminen ja Popan olkapäiden stressaaminen ei auta meitä eteenpäin. Meidän täytyy elää päivä kerrallaan ja oppia taas nauttimaan toistemme seurasta.

Toivoin vuosi sitten, että tähän blogiin eksyisivät kohtalotoverit, jotka hakevat kokemuksia koiran kuntoutuksesta. Tämän vuoksi kirjoitin kokemukseni ylös mahdollisimman tarkasti. Halusin muistuttaa tällä tekstillä kaikille kohtalotovereilleni, että muistakaa kuntoutuksen aika huolehtia myös siitä tärkeimmästä: itsestänne ja hyvästä suhteesta koiraanne ja tähän hienoon harrastukseen.

Kävimme tänään aamulla porukalla treenaamassa pitkän kaavan mukaan. Ajatus siitä, että tasan vuosi sitten jännitin sitä, miten Popan leikkaus menee, saa minut tuntemaan valtavaa kiitollisuutta terveistä koiristani, jotka saavat nauttia elämästä.

Tässä muutama satunnainen pätkä tämän päivän treeneistä. Tunnari ja pätkä seuruuta, jonka ideana oli tarkastella miten kovaa minun pitää kävellä, että pitkäjalkainen hujoppikoirani pystyy kävelemään normaalisti vierelläni.