perjantai 21. heinäkuuta 2017

Olipa kerran hahmo Popan nurkassa

Haluatteko tietää mikä on minun vinkkini jokaiselle pennun tai nuoren koiran kanssa elävälle (tai miksei vanhemmankin koiran kanssa..)?

"Koirapentu on itseääntotetuttava ennustus."

Varhainen kohtaaminen Popan kanssa

Tää on mun uusi motto koiraharrastuksessa. Kuulin tuon lauseen silloin kun tieni Popan kanssa oli vasta alussa ja otin elämäntehtäväkseni elää sen mukaan. Ainoa asia jonka päätin tehdä oikein pentuni kanssa on ajatella sen olevan maailman paras olento niin sillä on parhaat mahdollisuudet olla juuri minulle se maailman paras. Olen hyvin tietoinen siitä että tuhoon tuomittua tapausta tai sairasta koiraa ei ajatuksella muuteta paremmaksi tai kouluteta tokovalioksi. Eikä pelkästään ruusunpunaisten lasien läpi kehitetä mitään järkevää. Tarkoitan tällä motollani lähinnä yhteistyötä ja suhdetta koiraan. Siinä asiassa uskon ajatuksillani ja etenkin omalla uskollani olevan merkitystä.

Ilmoittauduin Popan kanssa Riitta Kivimäen ja Päivi Saarilahden leirille elokuussa. Leiri on pieni intensiivinen viikonloppu, jossa märehditään tokoa ja yhteistyötä koiran kanssa. Leirin esitietona meiltä kysyttiin vaikeita kysymyksiä kuten missä me olemme hyviä?

Rapsuttelin hetken päätäni ja ajattelin kirjoittaa vastaukseksi: "Olen aika hyvä kilauttamaan koiria ja Popa tuntuu kilahtavan erityisen hyvin." Kysyin sitten ihanalta treenikamultani Marjalta mitä kummaa keksin vastaukseksi. Hänhän sen sanoi: meidän vahvuus on se että ajattelen Popan kakkaavan kultaa (ei ihan näillä sanoilla kuitenkaan, hänen vastauksensa oli hienompi).

Tämä on tietoinen päätös joka juontaa juurensa tuohon päivään kun tuore pentu sylissäni kuulin sosiaalistamisluennolla nuo sanat.

Priyan kanssa tein aikoinaan sen virheen, että annoin mahtavasta pennustani muuttua pääni sisällä toivottoman tapauksen. Hyvää tarkoittavat kouluttajat ja jopa ystäväni hokivat liian usein: "miten se on noin hidas?", " se on vähän tuollainen diesel-malli", "ei ole kovin vilkas", "siihen täytyy saada enemmän potkua"... Tämä syrjäytti ajatukseni mahtavasta koiranpennusta ja annoin yhteistyömme rakentua sen varaan. Jos nyt vertaan koiranharrastusta nyrkkeilymatsiin niin minä heitin Priyan kehään hanskat kädessä ja istuin itse yleisön puolelle kuiskimaan muiden katsojien kanssa "ei tuo kuitenkaan onnistu kun se on liian hidas ja liian laiska." Kuinka Priya voi onnistua jos minun pääni sisällä se ei koskaan ole onnistumisen arvoinen? Suhteemme on rakentunut turhaumalle, pettymykselle ja epäluottamukselle. Jos joku kysyy minulta millainen Priya on niin luettelen sen puutteita kun apteekin hyllyltä. Rakastan Priyaa, se on mamman ihana hymytyttö, mutta yhteistyömme kaatuu kerta toisensa jälkeen koska mitään yhteistyötä ei ole olemassa. Tulen surullikseksi kun ajattelen kuinka monta kertaa olen jättänyt rakkaan punanuttuni taistelukehään yksin. Kukaan ei usko meihin jos minä en kykyne uskomaan.

Popan kanssa olen alusta asti tiedostanut, että minun paikkani kehässä on Popan nurkassa kertomassa sille että kakkaa kultaa ja röyhtäisee sateenkaaria. Vaikka yleisössä ihmiset olisivat sitä mieltä että "se on liian hidas/tyhmä/nopea/äänekäs.." niin ainut asia jolla on merkitystä on se mitä minä ajattelen koirastani ja kuinka paljon tykkään tehdä sen kanssa. Koiraharrastusmaailma on täynnä kateellisia akkoja ja ukkoja jotka rakastavat luetella kaikki puutteet toisten koirissa ja tekemisessä. Olen kuullut Popastakin kuinka se on liian sitä, tuota ja tätä. Olisin voinut rakentaa suhteen toisen kerran kieroon. Mutta empä tehnyt näin. Jos joku kysyy minulta Popasta niin sen vahvuudet tulevat kuin apteekin hyllyltä. Popalla ei ole vikoja jos minulta kysytään, sillä on vain kehityskohteita. Onnistuminen mitataan meidän fiiliksessä treenikuplassa ja yhteistyömme siellä on täyttä timanttia. Popa on itsevarma, iloinen ja onnellinen ja luulempa että se hakisi vaikka kuun taivaalta jos osaisin sen sille kouluttaa. Minua taas hymyilyttää ja tuntuu kuinka halkeaisin onnesta kun mustavalkoinen olento tuijottaa minua ja kysyy: "mitä seuraavaksi?"

Priyan kanssa olen ottanut asenneremonttia. Vaikka on todella vaikeaa ja pitkä tie on edessä niin punavalkoisen kanssa aletaan olla jo plussan puolella. Tähän on auttanut kevyempi treenitahti ja lajinvaihto. Priya on todella pätevä koiratanssija!

Tämän pitkän jaarituksen pointti oli se, että pennunomistajat: oppikaa minun virheistäni ja uskokaa pentujenne olevan maailman parhaita juuri teille koska sitten niistä kasvaa koiria joilla on parhaat edellytykset olla juuri sellaisia.

Sitten lisää tätä hehkutusta:

Kuka myöntää kävänsä kouluttamassa Popaa silloin kun mä oon poissa?

Miten hitossa se oppii asioita niin yksinkertaisesti? Aika monessa asiassa opetusmetodini on ollut: "teen jotakin säätöä" ja Poppeli oppii silti asioita. Ihan kuin se olisi lukenut tokon sääntökirjan ja yrittäisi huitomisestani päätellä mitähän liikettä se yrittää opettaa. Sen kanssa jää usein joku välivaiheen välivaihe opettamatta koska neiti tekee homman ekalla kerralla oikein. Muistan kuinka Priyan kanssa väännettiin sitä meneekö me maahan jos minä liikun/se on perusasennossa/seuruussa/maa on kova/märkä/on kuuma/kylmä/väsy... Popalle se on ihan sama missä me Milli möllöttää, mitä se tekee ja missä olosuhteissa, käsky on aina käsky ja pieni partiolainen suorittaa sen olosuhteista huolimatta. Opetin sille siis maahanmenon ja sen seurauksena se teki seuraavalla viikolla kokonaisen liikkeestä maahanmenon.

Ihan piruuttani testasin miten se tekee alokasluokan liikkeet. No hittolainen sehän teki suurimman osan kokonaisena. Ainoastaan seuruu hajoaa käsiin viimeistään juoksuosuudessa jossa nuppi kuumuu vielä hieman liian herkästi. Todennäköisesti puolisokealla tuomarilla seuruu olisi kuitenkin jonkun pistemäärän arvoinen. Minun silmäni se on vaan turhan levotonta. Loppupäätelmä: meidän pitäis alkaa vääntää kokonaisuutta kasaan koska minun kakarani olisi kohta valmis kokeeseen! (Ei meillä sinne kyllä mikään kiire ole tässä valmiissa maailmassa)

Ja mikä parasta: Popan kanssa on todella rentoa olla kentällä. Luotto toimii 100% Se tekee homman juuri niin hyvin kun minä olen sen osannut opettaa.

8 kommenttia:

  1. "Kakkaa kultaa" :'D Voihan se tietysti noinkin tiivistää :D

    VastaaPoista
  2. Tosi hyvä teksti! Koskaan ei saisi antaa muiden kommenttien vaikuttaa oman ja koiran väliseen suhteeseen :)

    VastaaPoista
  3. Toi on niin totta, olipa hyvä kirjoitus! Sama juttu koekehässä, siellä ollaan sen maailman parhaimman kultakimpaleen kanssa pitämässä hauskaa ja sillä ei ole väliä mitä muut tykkää. Ja jos äitiinsä tulee, niin sä voit harppoa tuon kokonaisuuksien treenaamisen aika nopsaan, sekin tulee meeelko ilmaiseksi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tein ensimmäisen kokonaisuuden ja aika helppoa se ainakin vielä oli :D

      Poista
  4. Toivottavasti tullaan joskus näkemään sinun ja Priyan koiratanssia :) Tanssissa nimenomaan ei tarvita vauhtia vaan rauhaa ja malttia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kisoihin ois ainakin tarkoitus mennä heti kun kotihallille osuu sopivat :) Toivottavasti saan jonkun videoimaan.

      Poista