keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Olipa kerran sokerista tehty

Eilen Riitan treeneissä satoi vettä. Kunnon koiraharrastaja ei silloin jää peiton alle makaamaan vaan käyttää treenitilanteen hyödyksi (vaikka myönnän että mieleni teki mieluummin kyyhöttää sisällä). Harjoittelimme siis lätäkössä läträämistä. Vaikka Poppeli on aikamoinen vesipeto niin prinsessan mielestä lätäkössä ei ole soveliasta mennä maahan.



Harjoittelimme lätäkössä läträystä kohdetyöskentelyn avulla. Vahvistimme ensimmäisenä maahanmenoa makuualustalle. Sitten jatkoimme niin että lätäkkö oli tavallaan koiran kohde, johon sen piti tajota maahanmenoa. Popa ymmärsi nopeasti tarjota lätäkköä kohteena, mutta maahanmeno tuntui ylitsepääsemättömän ällöttävältä. Se tarjosi kaikkea muuta. Se sättäsi ja hyppi lätäkössä ympäriinsä, puhalsi jopa kuplia siihen. Loppujen lopuksi minun piti houkutella se makaamaan lätäkköön. Tämä menee siis pitkän treenilistan jatkoksi.

Seuraavaksi teimme hyppyä avustajan kanssa. Koiraa juoksutettiin hypyn yli edestakaisin. Popa ei millään ensin meinannut huomata hyppyä. Se juoksenteli riemuissaan minun ja Riitan väliä, mutta hyppy jäi autuaasti hakematta. Pienen bortsun piti oikein pohtia että se muisti rallattaa hypyn yli.

Lopuksi katsoimme vielä maahanmenoa. Tämä on ollut meidän ikuisuusongelmamme. Tai tarkemmin sanottuna minun ikuisuusongelmani. En ole onnistunut opettamaan Priyalle enkä Popalle hyvää maahanmenoa. Popan istu-maahan vaihto on oikein hyvä, mutta seiso-maahan vaatii vielä todella paljon vääntämistä.

Meillä on ollut Popan sisko Tina hoidossa. Minusta on ollut hauskaa tutustua Popan sisaruksiin tarkemmin hoitokoirina. Etenkin tässä Tinassa tunnistan todella paljon samaa kuin Popassa. Ne on ihan selvästi samasta puusta poimittuja.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti