tiistai 9. toukokuuta 2017

Olipa kerran Pelko treenikaverina



Joku viisas ihminen on joskus sanonut, että epäonnistuminen on olemassa, jotta tietäisimme miten paljon haluamme jotain. Se kertoo meille nousemmeko takaisin satulaan vai toteammeko tavoitteen ajan haaskaukseksi ja jatkamme eteenpäin. Ennen sitä ensimmäistä epäonnistumista sitä ei tiedä oman motivaationsa rajoja.

Tämä korkealentoinen lotina epäonnistumisesta lähti liikkeelle rakkaimman harrastukseni parista. Ei, se ei ole toko vaan kirjoittaminen. Luin nimittäin Elizabeth Gilbertin kirjoittaman kirjan Big Macig. Se on valloittava kirja luovuudesta ja luovista projekteista. Lukuprosessin aikana kävi kuitenkin hassusti: kirjoittamisen lisäksi inspiroiduin ajattelemaan koiraharrastusta. Erityisesti sitä miten suhtaudun epäonnistumiseen koiraharrastuksen parissa.

Kaikki alkaa aina inspiraatiosta ja lupauksesta. Kävin Priyan kanssa Tokon alkeiskurssin ja jäin niille teille. Tai oikeastaan todellinen tokokärpäsen purema tapahtui kun pääsimme Priyan kanssa Tokon tehoryhmään syksyllä 2014. Tein lupauksen itselleni, universumille ja Priyalle, että aion seurata tätä asiaa joka tuo minulle iloa.

Inspiraatio, Muusa, Luovuus, Idea, Tekemisen ilo (ihan sama miksi tätä haluaa kutsua) on se tyyppi, joka ottaa sinua kädestä ja pyytää sinua tanssiin. Kesken hurjan tanssin te molemmat hyppäätte rotkosta alas ja kaikki on aivan mahtavaa. Sinä laskeudut joko jaloillesi tai sitten et. Kun sinä keräät luitasi lattiasta, inspiraatio katsoo sinua vierestä ja kysyy: "mennäänkö uudestaan?"

Tässä vaiheessa pelko astuu kuvaan. Se istuu olkapäälläsi ja kuiskaa: " Ei kannata mennä. Sinun käy vain huonosti." Joten sinä lopetat hyppäämisen. Tämä ei ole pelon vika. Pelko on olemassa, jotta sinä selviät hengissä ja se istuu olkapäälläsi koska sinä tarvitset sitä estämään niitä vuosisadan ideoita. (Kuten lentokoneesta hyppääminen ilman laskuvarjoa). Mutta koiraharrastukseen sitä ei tarvita. Sinä et voi kuolla siihen että osallistut tokokokeeseen tai ilmoittaudut mukaan uuteen tokoryhmään. Silti se tuntuu siltä koska Pelko ei ymmärrä eroa tokokokeen ja oikean vaaratilanteen välillä. Se aistii vain sen, että sen emäntä on tilanteessa, jonka lopputuloksesta ei voi olla täysin varma.

Me teimme Priyan kanssa lyhyen kisauramme mahalaskun 1,5-vuotta sitten enkä ole sen jälkeen onnistunut yhdessäkään kokeessa. Ne ovat olleet epäonnistuminen toisen perään ja nämä mahalaskut ovat tehneet kisatilanteesta minulle todella ison peikon, Pelko on siis istunut etupenkillä tässä suhteessa jo kauan. Olen uskotellut itselleni, että kokeeseen vähintäänkin kuolee. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka uskaltavat ilmoittautua kokeeseen uudestaan ja uudestaan huolimatta loputtomasta epävarmuuden tunteesta. Minun tapauksessani epäonnistumisen pelosta on tullut se joka istuu kuljettajan penkillä. Minä ja Tekemisen ilo istumme hiljaa takapenkillä.

Ikävä totuus on kuitenkin ettei Pelko osaa edes käynnistää autoa.

Pelon oikea paikka olisi takapenkillä. Se on rakastettu perheenjäsen, jonka ajatuksia kuunnellaan, mutta se EI saa päättää mihin me kanssa ajamme. Mikään ei ole niin pelottavaa kuin heittäytyä sille mikä tuottaa sinussa iloa ja tehdä työtä sen eteen. Oli se sitten koiraharrastus, kirjoittaminen, maalaaminen tai vaikka ruuanlaitto. Totuus kuitenkin on, että koska pelko ei osaa käynnistää autoa, minun pitää tehdä se. Pelkoa ei tarvitse kukistaa, sitä ei tarvitse piilottaa tai yrittää heittää kyydistä. Se otetaan mukaan hiljaisena liikekumppanina.

Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

Mitä minä sitten pelkään? Sitä että epäonnistun? Sitä että annan aikaani johonkin ja se ei johda mihinkään? On aina olemassa syy miksi emme tee jotakin vaikka haluaisimme. Se saattaa olla resurssien puute kuten raha, aika tai joskus koiraharrastuksen parissa "liian huono koira" (josta voisinkin sitten kirjoittaa toisen postauksen...). Se voi olla myös pelko siitä, että en ole tarpeeksi hyvä, pelko siitä mitä muut ajattelevat, pelko siitä että olen huonompi kuin muut.

Ainakin minun Pelkoni ainakin kuiskaa näitä syitä oikeuttaakseen olemassaolonsa.

Eniten pelkään sitä että en ole tarpeeksi hyvä. Minussa asuu palanen inhottavaa perfektionismiä. Voin myöntää tämän aivan avoimesti. Pelkään että en osaa tehdä asioita tarpeeksi hyvin.

Puretaampa ajatusta hieman: olenko minä luvannut jollekin olla paras? Olenko luvannut universumille, että minusta tulee maailman paras koiraharrastaja? En. Minä lupasin itselleni että harrastan koirani kanssa jotain, en luvannut tehdä tätä hyvin. Tehty on aina parempi kuin täydellinen. Jos koiran kanssa harrastaminen ja siinä kilpaileminen tuottaa minulle iloa ja tunnen kutsumusta lajia kohtaan niin miksei se ole tarpeeksi? Tarvitseeko minun olla paras tai edes hyvä? Tekemisen ilon pitäisi olla tarpeeksi. "Hyvä" tulee vasta myöhemmin, mutta se ei pääse syntymään jos en edes yritä ensin "saada valmista". Oppiminen alkaa kun lakkaa pelkäämästä omia heikkouksiaan ja sen sijaan ottaa ne avosylin vastaan.

Pelkään myös mitä muut ajattelevat. Puretaampa tätä herkkupalaa hieman: Kuka ajattelee ja mitä? Kokeen tuomari? Treenikaverini? Se mitä muuta ajattelevat tai sanovat ei ole hallussani. Miksi minun pitäisi pelätä sitä? Ja miksi ihmeessä kuvittelen olevani niin ihmeellinen olento, että minun tekemiseni jaksaisivat kiinnostaa ketään? Se, että epäonnistunko minä kokeessa vai en ei kosketa ketään muuta kuin minua itseäni. Varmasti on olemassa ilkeitä ihmisiä, jotka rakastavat rypeä toisten virheissä. Hetken. Sitten he jatkavat matkaansa muihin virheisiin. Mutta pitääkö sen estää minua kokeilemasta?

Aina on olemassa tapa raaputtaa pois Pelon syyt, jotta sen olemassaololle ei saada enää oikeutusta.
Täytyy vain kysyä "miksi?". Ainakin omalla kohdallani syyt näyttävät alastomina niin typeriltä, että pystyn puhaltamaan ne nurin. Jos Pelko ei pysty vastaamaan kysymykseen "miksi?" järkevästi niin minä en jatkossa aio ottaa sen mielipidettä huomioon.

Gilbert kertoo, että tässä elämässä kaikki asiat ovat kakkaleipiä. Jos haluat saavuttaa jotakin niin kaiken muun lisäksi sinun on syötävä se kakkaleipäkin. Vähän ajan päästä, jos hyvin käy, niin kakkaleipäkin alkaa maistua hyvältä.

Olen lähiaikoina miettinyt miksi haluan ylipäätänsä harrastaa koirieni kanssa? Miksi otan tämän touhun niin vakavasti? (tai otanko sen edes?) Tänä vuonna kakkaleipää on tullut syötyä oikein urakalla. Popan sairastuminen ja kuntoutus ja epäonnistumiset Priyan kanssa kulminoituvat oikein massiiviseksi annokseksi. Pääsisinkö helpommalla jos lopettaisin koko touhun?

Kun ajattelen alkuvuoden tapahtumia mieleeni nousee ensimmäisenä muisto minusta pidättelemässä itkua bussipysäkillä kun olen juuri kuullut että pentuni ei ole terve. Sieltä nousee muisto päätään puristelevasta kouluttajasta kun hän on nähnyt minun ja Priyan kisamaisen treenin. Sieltä nousee muisto Popan huudosta kun jouduin jättämään sen taas yksin häkkiin lojumaan ja lähdin hallille vain Priyan kanssa. Muistuu mieleen se fiilis kun huomasin että Priya ei pääse edes alokasluokkaa kunnialla läpi huolimatta kaikista niistä tunneista mitä olen sen eteen nähnyt vaivaa. Nousee muisto kisapaineista kun treenasin ryhmässä jossa oletetaan tavoitteita ja turhauma kun en päässyt vastaamaan niihin.

MUTTA jos saan tuon kaiken syötyä pitkin hampain, niin jäljelle jää muisto Priyasta kun se hymyillen kömpii viereeni aamulla. Nousee muisto Popan riemusta kun sain leikkiä sen kanssa ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Muistan sen kerran kun kouluttaja kehui Priyan ja minun yhetistyötä ja onnitteli siitä matkasta jonka olemme kulkeneet. Muistan sen täydellisen tunnarin, jonka Priya teki ja sen ihanan voiman jolla Popa nappaa noutokapulan maasta. Muistan kaikki ne kerrat kun olen ystävien kanssa nauranut huutonaurua kentän laidalla ja tuntenut kuuluvani juuri sinne, juuri siihen porukkaan.
Se kaikki riemu, oppimisen ja pähkäilyn ilo, koirien loistavat ilmeet, ystävien äänet, nauru ja huumaava vapauden tunne kun iloitset yhdessä koirasi kanssa muodostuvat yhdeksi herkkusämpyläksi, joka vie kakkaleivän maun mennessään.

Yhteenveto ei tule yllätykseksi kenellekään: jokainen asia tässä elämässä antaa ja ottaa. Kisatilanteiden peikko ei ole kukistettu, se on edelleen hyvinkin voimissaan. Mutta niin olen minäkin ja jatkan hyppäämistä, mahalaskuja ja toivottavasti jonain kauniina päivänä myös onnistumisia. Koska hittolainen: hyppääminen on paljon kivempaa kuin paikoillaan seisominen!

13 kommenttia:

  1. Mulla auttoi kisajännitykseen se, kun asetin uudet tavoitteet. Ennen tavoite oli ykköstulos ja äkkiä valioksi, mutta kun koira ei painetta kestä niin noilla tavotteilla paineistin sitä ihan liikaa ja koiralta loppui toimintakyky. Nyt tavoite on se, että koiralla on kehässä kivaa. Mulle on ihan sama vaikka Kerttu nollaa jokaisen liikkeen, kunhan se nollaa ne hyvällä fiiliksellä. Samalla itse keskityn kisakehässä siihen, että koiralla on mahdollisimman hyvä olla enkä silloin itse ota häiriötä mistään ulkopuolisesta asiasta. Ilman tulostavotteita menen itsekin kehään rennommalla mielialalla, eikä koiran tarvii paineistua siitä, että odotan siltä 300 pisteen suoritusta. Ainakin edellisten kisojen perusteella voin sanoa että meillä tämä toimii, koska mulla on nyt ihan eri koira kisakehässä mitä oli pari vuotta sitten.

    Lisäksi musiikki. Mulla on ennen omaa suoritusta laput korvilla ja kuuntelen Radio Rockia enkä keskity jännittämään kisoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa hyvältä! Mahtavaa jos saisin omankin pääkoppani siirrettyä ajattelemaan noin. Meidän viime kisat olivat itseasiassa vireen puolesta todella hyvät, mutta emme kuitenkaan olleet samassa kuplassa ja huolimattomuusvirheitä sateli. Nollattiinkin pari liikettä.

      Poista
  2. Huh, olipas ihan vallan hyvä kirjoitus. Samaistun noihin ajatuksiin ihan täysin!

    VastaaPoista
  3. Olipa hienosti kirjoitettu. Pitäisi itsekin miettiä näitä juttuja enemmän, ennen kuin antaa jännityksen päättää, että en voi mennä kisaamaan tai vieraan kouluttajan treeneihin tai mitä hyvänsä hupsua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Suosittelen todella, ainakin itselläni auttaa paljon tilanteissa joissa pelko nostaa päätään.

      Poista
  4. Voi miten kaunis teksti ♡ puhutteli itseä niin monella tapaa. Itsekin olen armoton perfektionisti ja itseni epäilijä, mutta juuri tällaisten kuvailemiesi ajatusten voimalla jaksan jatkaa eteenpäin vaikka tekisin virheen . Koska aina on paljon hauskempaa jatkaa ja tehdä uudestaan kuin jättää tekemättä ollenkaan ja jäädä murehtimaan mitä jos olisinkin. Kiitos ihanasta postauksesta ja tsemppiä paljon teille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Kiva että tykkäsit :)

      Poista
  5. Voi miten kaunis teksti ♡ puhutteli itseä niin monella tapaa. Itsekin olen armoton perfektionisti ja itseni epäilijä, mutta juuri tällaisten kuvailemiesi ajatusten voimalla jaksan jatkaa eteenpäin vaikka tekisin virheen . Koska aina on paljon hauskempaa jatkaa ja tehdä uudestaan kuin jättää tekemättä ollenkaan ja jäädä murehtimaan mitä jos olisinkin. Kiitos ihanasta postauksesta ja tsemppiä paljon teille :)

    VastaaPoista
  6. Rakkaita olette ja parhaita juuri sellaisina kuin olette <3

    VastaaPoista
  7. Kiitos tästä! Ihan kuin olisit mun takaraivossa piilossa kyteneet ajatukset kaivanu esiin ja läväyttäny pöydälle :D Voit kuvitella miten paljon välillä kamppailen sen tunteen kanssa, että kukaan ei ota mun tokoilua tosissaan (vaikka ottaisivatkin!), en voi koskaan olla yhtä hyvä kuin bortsujen kanssa treenaavat, en kelpaa tavotteellisten joukkoon ym. koska mulla on huskyja. Se ei välttämättä pidä paikkaansa, mutta Pelko on siellä ja välillä tarjoaa kuskin paikkaa ja sillon mä astun takavasemmalle ja alan miettiä, että miks tuhlaan muiden aikaa, ketä mä yritän huijata ym. enkä yritä tosissani edes treenata. Vaikka oikeesti näiden kanssa tokoilu on tasan mun taidoista ja motivaatiosta kiinni. Sillon ku Pelko on poissa, tää on parasta ikinä ja koirat tekee oikeesti hyvin! Oma asenne on se joka ratkasee :)

    VastaaPoista