torstai 16. helmikuuta 2017

Olipa kerran tekohengitystä, päälle puhumista ja muuta kommunikaatiota


Kuva: Jenny Söderlund

Mitä minä kerron Priyalle kun se haukkuu minulta palkkaa? Mitä minä kerron sille kun se päättää olla sitoutumatta yhteistyöhön? Päädyimme eilen valkkutreeneissä pohtimaan koirakon välistä kommunikaatiota koulutustilanteessa. Huomasin tietämättäni vastaavani Priyan viesteihin tavalla, joka ei rakenna yhteistyötämme eteenpäin vaan päinvastoin rappeuttaa sitä juurista.

Kaikki alkoi ääntelystä.

Olen tällä viikolla joutunut taas Priyan ääntelyn ihmeelliseen maailmaan. Punanuttu on hieman pimeä persoona. Se on rauhallinen, tyyni ja lempeä. Rakastava sylikoira ja mamman paras sohvanlämmitin. Sen voi ottaa joka paikkaan mukaan ja voin luottaa että se osaa olla asiallisesti. Viime viikonloppuna olimme Wirneen porukan kanssa tokokoulutuksessa ja pystyin taas luottamaan sen neitosen siskon pentuja moikkaamaan. Tiesin että se on juuri sellainen turvallinen aikuinen koira, jonka tapaamisesta pienet pennut saavat mukavan kokemuksen. Kuitenkin vireen noustessa siitä kuoriutuu suu vaahdossa huutava raivotar. Ja nyt kun taas vire alkaa olla kunnossa niin kutsumattomana vieraana ääntely seurasi perässä.

Viikonloppuna kysyin Pekka Korrilta ääntelystä. Hän sanoi esittämämme lyhyen pätkän perusteella, että hän jättäisi haukkumisen huomiotta. Se haukkuu palkkaa ja käytöksen pitäisi vähentyä kun se huomaa ettei se johda palkkaan. Kokeilin maanantaina tätä treeniä ja ääni riistäytyi käsistä kokonaan. Priya louskutti ja kirkui sydämensä kyllyydestä eikä toteuttanut vaatimiani tehtäviä koska hän ei haukkumiseltaan ehtinyt. Tottakai huomiotta jätetty haukkuminen aluksi lisääntyy ennen kuin se lähtee sammumaan. Tiesin tämän jo ennen kun lähdin kokeilemaan harjoitusta. Silti maanantain treeneissä minulla oli hermo harvinaisen kireällä eikä treenaaminen mölyäjän kanssa ollut kovin nautinnollista.

Keskiviikkona itkin ongelmasta valkkuryhmämme kouluttajalle. Hän tuntee Priyan pidemmältä ajalta ja tietää sen (ja etenkin minun) ongelmien olevan syvempiä kuin ääntely. Päädyimme keskustelemaan yleisemmin kommunikaatiostamme kentällä. Kouluttajamme tokaisi, että Priya on äärettömän lahjakas manipuloimaan minua. Olen kuullut tämän kommentin useammastakin suusta. Punanuttu on todella älykäs olento, joka löytää helposti ne paikat josta se pääsee helpolla ja hauskasti läpi.

Priyan kanssa huomiotta jättäminen tai haukkumisen kieltäminen ei ole todennäköisesti tuottanut tulosta koska sillä on ongelmia sitoutua yhteistyöhön kanssani. Haukkumalla se vaatii palkkaa, mutta se on myös sitoutuu minuun vahvasti. Olen aina tuskaisena kertonut kuinka Priya on parhaimmillaan silloin kun se haukkuu. Tämä kumpuaa siitä että haukkuessaan se on minuun hyvin sitoutunut. Samalla kun jätän huomiotta tai kiellän haukkumisen, kiellän tavallaan samalla myös sitoutumisen ja tuloksena punanuttu vaipuu enemmän omaan maailmaansa. Tämä nyt on ihan ajatusleikkiä, mutta potentiaalisesti yhteistyömme ailahtelevaisuus voisi johtua ainakin osittain myös tästä. Ajatellen, että Priyan kuuluisat "kaudet" menevät usein järjestyksessä: lahna-> Milli tekohengittää yhteistyötä -> hyvä -> ääntely -> Milli lyttää sitoutumisen -> lahna.  Lähdimme treenaamaan tämän teorian pohjalta,

Toimintasuunnitelma oli seuraava: Kun Priya haukkuu se sanoo minulle "palkkaa!!!". Silloin se puhuu usein Millin päälle. Milli keskeyttää sen ja sanoo: "saat palkkaa, mutta vasta kun olemme tehneet sen mitä tulimme tähän tekemään." Keskeyttäminen tapahtuu käytännössä esimerkiksi käsitergetilla, tempulla ym. vaatimalla jokin tehtävä jonka Priya osaa vahvasti. Tämä tehtävä palkataan vain sosiaalisesti, jonka jälkeen Priyalta vaaditaan uudestaan se tehtävä jossa se epäonnistui haukkumalla. Tämän voisi ajatella niin että haukkumalla Priyaa vaatii minulta jotain ja minä vastaan antamalla sille jotain. Oikeaan tehtävään ja oikeaan haluamaansa palkkaan se pääsee kuitenkin vasta kun se kykenee suorittamaan sen hiljaa.

Yksinkertainen ajatus, jonka olen aikaisemminkin kuullut Priyan ääntelyongelmien kanssa. Ongelma piilee toteutuksessa. Olen niin tottunut tekohengittämään Priyaa liikkeelle ja neiti on niin tottunut käyttämään tätä häikäilemättä hyväkseen. Kouluttajammekin tokaisi että haluan olla Priyalle kiltti koska olen persoonaltani sellainen kiltti reppana (hän tokaisi tämän kyllä nätimmin). Saan kuulemma olla Priyalle kiltti kunhan se ensin on kiltti minulle eikä puhu päälleni.

Puutuimme samalla myös Priyan sitoutumattomuuteen. Olen tälläisissä tilanteissa helposti tekohengittänyt Priyaa ja se on päässyt ratsastamaan tämän turvin treenien läpi. Asetelma pitäisi kuitenkin saada käännettyä päälaelleen. Priyan pitäisi siis tekohengittää minua. Kouluttajamme pyysi minua vapauttamaan Priyan häkistä ja odottamaan pyytämättä että se tarjoaa minulle jotain aktiivista, sen jälkeen siirrymme yhdessä kentälle. Jos Priya vain möllöttää minua odottaen niin hymyilen sille odottavasti. Jos se katsoo muualle, minäkin katson muualle. Ajatuksena vastata koiran aloitteeseen samalla tavalla. Jos se ei sitoudu minuun, minä en sitoudu siihen. Jos se odottaa minulta nätisti aktiivisuutta, minä odotan siltä. Jos se tekee aloitteen ja tarjoaa minulle jotain liikettä, minä liikun ja aloitamme treenit. Passiivisuuteen taipuvaiselta koiralta ei odoteta aluksi paljon mitään. Pelkkä aktivoituminen (muutos ilmeessä, hännän heilutus ym.) riittää.

Treenikentällä Priyalla on taipumusta kysyä minulta koko ajan "riittääkö?". Kouluttajamme kuvaili sitä manipuloinnin mestariksi. Seuraamisessa se jättäytyy jälkeen tai katsoo pois ja minä vastaan sille "riittää" hidastamalla tahtiani tai nostattamalla sitä. Tälläisiin tilanteisiin minun pitäisi vastata: "ei riitä!" ja kiristää tahtiani. Aluksi jos Priya skarppaa ja lähtee mukaani. Se saa superpalkan ja näin minä vastaan sille "tuo vasta riittää!". Jos se taas vastaa jättäytymällä jälkeen. Minä jatkan seuruuta yksin ja kerron sille hyvin selkeästi että se missasi nyt jotain hienoa.

Kuten jo sanoin, toteutus on tässäkin se joka romahtaa ja pahasti. Minä olen kiltti ihminen ja haluan olla kiltti koirilleni. Tämä piirre näkyy molemmissa koirissani vaikka ne ovat tempperamentiltään kuin yö ja päivä. Ne ovat treenikentällä hyvin röyhkeitä minua kohtaan. Priya luistaa hommista, vaatii ja haukkuu. Popa taas on luonnostaa vahvasti hommiin sitoutunut ja aktiivinen joten se ei yritä samalla tapaa luistaa hommista, mutta sekin kohtelee minua huonosti ja vaatii. Kaikki siitä syystä että vastaan koirieni vaatimuksiin nyökyttämällä säälittävästi päätäni ja tarjoilemalla niille kaiken kultatarjottimelta. Kuten sanoin, persoonalleen ei oikein voi mitään, mutta voin tehdä jotain tavalle jolla kommunikoin kentällä. Saan olla kiltti koirilleni kunhan vaadin että ne ovat ensin kilttejä minulle. Minun tarvitsee siis itsekin uskotella itselleni että minun kanssa vietetty aika treenikentällä on arvokasta ja minä olen arvostuksen arvoinen.

Tässäkin sitä huomaa miten paljon koirat meille ohjaajille opettavat. Hassua miten syviin pohdintoihin sitä joutuu turvautumaan koiraharrastuksen parissa. Jotenkin en näe joutuvani kohtaamaan omaa epävarmuuttani samalla tapaa jos harrastaisin vaikka virkkaamista. Kun työparina on elävä olento joka vastaa ohjaajan tuntemuksiin ja persoonaan niin luonnollisesti myös tämä puoli näyttelee osaansa suorituksen onnistumisessa.

Olen entistäkin vakuuttuneempi siitä että juuri Priya on siunaantunut koirakseni jotta voin oppia jotain itsestäni. Olen jo oppinut paljon sitkeydestä, epäonnistumisesta (ja etenkin sieltä nousemisesta), rohkeudesta, heittäytymisestä, omien tunteiden hallinnasta ja hyvästä fiiliksestä. Kukaan muu koira ei olisi näitä minulle niin tehokkaasti opettanut. Popalta saatan saada itseluottamusta (koska sen kanssa kuka tahansa tumpelo voi treenata rinta rottingilla) ja se opettaa minulle jotain myös. Mutta Priya on pakottanut esiin juuri ne heikoimmat kohdat (niin kuin ujous, arkuus, liika kiltteys ja epävarmuus) joiden pohtiminen ja tietyllä tavalla "voittaminen" on kummalla tavalla jopa terapeuttista. Leuka siis pystyyn ja kohti seuraavaa oppia tämän mahtavan harrastuksen parissa.

13 kommenttia:

  1. Koiraharrastus on kyllä kasvattavaa monella tapaa ja luulen, että olen myös itse kehittynyt ihmisenä sen vuoksi paljon. Olen oppinut ottamaan vastaan palautetta, sekä negatiivista että positiivista, ilman että suhtaudun siihen liian tunteella. Olen oppinut tarkastelemaan omaa käyttäytymistäni objektiiviisemmin ja olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Olen oppinut argumentoimaan omia ajatuksiani paremmin ja oppinut keskustelemaan asioista. Olen oppinut kyseenalaistamaan asioita ja etsimään tietoa monesta lähteestä. Olen saanut itsevarmuutta ja onnistumisen kokemuksia. Olen oppinut tuntemaan omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. Olen oppinut poistumaan omalta mukavuusalueeltani ja saanut huomata selviäväni niistä hengissä. Olen saanut monta hyvää kaveria ja pari hyvää ystävää. Kun tähän vielä lisätään kaikki eläimistä ja eläinten kouluttamisesta saatu tieto ja kokemus niin huh. Eipä ne kaikki koulutuksiin syydetyt rahat ja lukemattomat tunnit ole ihan hukkaan menneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole kyllä mennyt rahat hukkaan! Vaikka välillä tuntuu siltä :D

      Poista
  2. Luin juuri tänään yhdestä toisesta blogista seuraavan lauseen: "Et saa koiraa, jonka haluat, vaan koiran, jonka tarvitset.". Se oli minusta aika hyvin sanottu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen joskus aikaisemmin Priyasta kirjoittanut noin :)

      Poista
  3. Ihailen sitä, kuinka rehellisesti ja avoimesti uskallat pohtia ja avata muillekin tällaisia asioita blogissasi. Hatunnosto rohkeudelle, jota todellakaan kaikilla ei ole!

    Itseään ja koiraansa on todella vaikeaa nähdä ulkopuolisen silmin. Ja joskus vaatii monen monta kertaa, että sanotaan samat asiat, ennen kuin lopulta jonkun sanomana ne vihdoin sisäistää tai hyväksyy.

    Jotta osaa kouluttaa koiria, täytyy osata lukea koiria ja kommunikoida niiden kanssa. Ja jotta osaa kouluttaa koirien ohjaajia kouluttamaan koiriaan, täytyy osata lukea ihmisiä. Olen kuullut tarkkanäköisimmät itsestäni ikinä tehdyt havainnot ihmisiltä, jotka ovat ennen noiden havaintojen tekemistä nähneet minut ehkä vain muutaman minuutin ajan. Yllätys yllätys, molemmat ovat tapahtuneet missäpä muuallakaan kuin toko-koulutuksessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentistasi! Just oli jonkun kanssa puhetta siitä miten taitavia kouluttajien täytyy olla lukemaan koiran lisäksi myös ohjaajaa. Vaikeaa tuo kouluttamisen!

      Poista
    2. Rohkeus tuli minullakin mieleeni tätä lukiessani :)

      Poista
  4. Vau. Tätä on ihan mieletöntä lukea. Sun ja koirien välinen yhteys lämmittää. Teidän blogi on omia suosikkeja, pus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Mahtavaa että tykkäät lukea näitä jaaritteluita :D

      Poista
  5. Tuttua juttua. Mun vanhin aussieuros kusetti mua ihan viisnolla treeneissä ja kentällä. Mä olen joutunut opettelemaan antamaan sen tarjota. Jos koira on aktiivinen mua kohtaan ja tekee mun kanssa, saa palkkaa. Jos sitä ei kiinnosta, niin mä en kalastele sitä mukaan, vaan passivoidun kunnes koiraa taas kiinnostaa. Olen joutunut opettelemaan vaatimaan koiralta ilman että se menee natseiluksi. Vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "kiva" että löytyy kohtalotovereita :D Kyllä tämän tyyppinen koira opettaa ihan hurjasti.

      Poista
  6. Hirveän hyvää tekstiä taas kerran.
    Tunnistan itseni tästä. Ja Rillan. Tällaiset asiat pitäisi jotenkin vain oppia ja sisäistää niin hyvin, että ne tulisi automaattisesti selkärangasta siellä treenikentällä. Kun tosiaan omalle persoonalleen ei paljoa voi, niin sitten pitää oppia muut keinot.

    Mutta iso kiitos kun jaksat kirjoitella näin syvällisesti pohdittuja treenejä/ajatuksia! Usein kun blogit on sitä pintaliitoa treenien kulusta, niin ei niistä paljon irti saa. Tai ehkä joku, minä en. Sun teksteistä oon saanut tosi paljon uusia ajatuksia ja näkökulmia mun ja Rillan touhuihin, mitä arvostan todella paljon. Moni treenikaveri/kouluttaja kun ei valitettavasti nimenomaa nää tarpeeksi syvälle ja osaa antaa neuvoja niihin oikeisiin, todellisiin ongelmiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Meidän punaisten aussien kutaleiden omistajien täytyy pitää yhtä ;)

      Se ois kyllä mahtavaa jos voisi vaan pohtia treeneissä (ja sitä kautta blogissa) liikkeitä pintaraipaisulta :D Ei ole sitä luksusta suotu minulle ainakaan vielä :)

      Poista