lauantai 4. helmikuuta 2017

Olipa kerran maailman paras terapiakoira

Blogi on ymmärrettävästikin keskittynyt lähiaikoina enemmän Popan kuntoutumiseen. Se on ollut viimeiset kolme viikkoa minun elämäni (koira) keskipiste ja tämä blogi on pikkuinen ikkuna minun (koira) elämääni. Halusin kirjoittaa kuitenkin postauksen Priyasta.



Neiti on yllättänyt minut ihan täysin ja osoittautunut mahtavaksi terapiakoiraksi. Sen kanssa yhteistyö on ollut lähiaikoina helppoa ja hauskaa. Treenaaminen Priyan kanssa on aina ollut sellaista vuoristorataa. Sillä on nousukausia ja laskusuhdanteita. Priyan kanssa "hyvä kausi" ei tarkoita sitä että kaikki onnistuu (ja päinvastoin huono kausi sitä että mikään ei onnistu) vaan tarkoitan näillä lähinnä sitä yleistä fiilistä ja neitosen asennetta työskentelyä kohtaan. Lähiaikoina minulla on ollut kentällä iloinen ja yhteistyöhaluinen pieni aussie.

Nämä nousukaudet saavat minut aina pohtimaan mitä olen tehnyt ansaitakseni Priyalta tälläisen asenteen. En halua uskoa, että Priya vain joskus herää sellaisella jalalla, että "tänään olen hyvällä tuulella" tai että planeettojen asennoilla olisi jotain tekemistä asian kanssa. Pakkohan asenteen vaihdoksen on johduttava jostakin konkreettisesta. Olen miettinyt onko Priyalla joskus kipuja selän vuoksi tai johtuuko "kausittaisuus" hormonitoiminnasta (minkä vuoksi olen miettinyt Priyan sterkkaamista).

Jälkimmäinen teoria on nyt ainakin kumottu koska Priyalla on tällä hetkellä juoksut ja  pöksypäivät eivät ole vaikuttaneet meininkiin ollenkaan.

Olen myös miettinyt omaa asennettani Priyaa kohtaan. Popan kautta oma asenteeni koko kouluttamista kohtaan on mennyt hieman remonttiin ja tämä remontti on vaikuttanut tottakai ohjaamiseni kautta Priyaankin. Priya on todella vahvasti minun koirani. Se näkyy eniten työskentelyssämme. Neiti työnarkomaani bordercollie Popa tekee töitä koska se rakastaa tehdä jotain työtä. Se on työkoira henkeen ja vereen. Priya taas ei ole mielestäni samalla lailla työkoira vaan se tekee hommia koska haluaa olla minun kanssani. Aika suloista. Popan kanssa työskentely on aivan fantastista ja hienoa (ja ikävöin sitä niiiiin paljon), mutta Priyan kanssa työskentely on söpöä ja suloista. Sitä on vaikea selittää.

Kuitenkin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että minun tyytyväisyyteni vaikuttaa Priyaan enemmän kuin Popaan. Virheen sattuessa Popa on toistaiseksi lähinnä suivaantunut (ja huutaa kimeällä ärsyttävällä äänellään  "eikö S&%#%&/= nyt muka kelpaa!!") mutta Priya tuntuu olevan murtunut. Olen Priyan kanssa paljon enemmän taiteillut sillä rajalla kuinka paljon lähden mukaan sen tunteisiin ja kuinka paljon otan "sen tunteet huomioon". Eli kuinka paljon lähden tukemaan sitä ja kuinka paljon vaadin siltä.

Olen Popan kautta pystynyt vähän petraamaan molemmissa. Ensinnäkin olen mustavalkoisempi koska mustavalkoiselle kakaralle mustavalkoisuus on ollut hyvin tärkeää (kenelleppä se ei olisi, mutta erityisesti älykkäälle ja nopealle kakaralle). Mutta olen etenkin oppinut olemaan Priyalle armollisempi. Sen ei enää ole tarvinnut olle nopea ja säpäkkä ferrari. Olen antanut sen olla oma höppänä itsensä, en ole nipottanut omaa typeryyttäni pikkujutuista vaan olen tehnyt treeniä vain treenaamisen ilosta. Ehkä juuri tätä kautta Priyasta onkin kuoriutnut moottoria. Hassu ajatus. Selvästi sukua niille tilanteille, joissa löydät kadonneen esineen kun lakkaat etsimästä sitä. Löysin kadonneen moottorin kun lopetin sen etsimisen.

Priyan kanssa tunteet ja kommunikointi niiden kautta pelaavat tärkeää paikkaa sitä kouluttaessa. Olen huomannut että se toimii kun olen oikeasti ylpeä siitä koko sielullani ja kommunikoin tämän ylpeyden sille. Punanuttu on opettanut minulle että kouluttamisessa on kyse niin paljon muutakin kuin mekaniikasta, siinä on kyse sen fiiliksen kommunikoinnista ja aidosta ilosta yhteistyötä kohtaan. Virheen sattuessa turhautuminen ja vaatiminen pahentavat asiaa. Ne luovat painetta joka jossain vaiheessa katkaisee kamelin kaulun. Se ei silti tarkoita etten saa vaatia Priyalta asioita. Siinä on vain ero millä fiiliksellä vaadin niitä.

Priya on minulle jotain niin rakasta. Sen heiluva häntä ja iloisena tuikkivat silmät auttavat minut jaksamaan kaiken tämän raskaan kuntoutuksen läpi. Äitini mielestä Priya on niin herkkä ja sielukas koira että se tietää minun tarvitsevan nyt helppoa ja kivaa yhteistyötä joten se tarjoaa minulle oman tukensa olemalla oma ihana itsensä.

Oli miten oli, olen sille ikuisesti kiitollinen kaikesta mitä se on minulle antanut ja tulee antamaan.

2 kommenttia: