tiistai 24. tammikuuta 2017

Olipa kerran tummiakin fiiliksiä

Haluan kirjoittaa ylös myös koiran sairastamiseen ja kuntouttamiseen liittyviä huonojakin fiiliksiä vaikka se tuntuukin vaikealta. En voi olla ainut joka tuntee välillä olensa toivottomaksi kohdatessani rakkaan harrastuskaverin sairastumisen. Minulla on jotenkin sellainen kutina, että tälläisessä tilanteessa ihmisen oletetaan olevan positiivinen ja katsomaan tulevaisuuteen jollain maagisen vahvalla uskolla. Totuus on kuitenkin se, että vaikka päällimmäinen fiilis olisikin tsemppi ja kova usko yhteiseen tulevaisuuteen harrastuskentilläkin niin silti ikävät tunteet kaivertavat jossain pinnan alla.

Ensinnäkin olen jäätävän kateellinen. Olen kateellinen kaikille heille jotka voivat treenata pentujaan ja luoda visioita mahtavasta tulevaisuudesta. Hemmetti, olen kateellinen itselleni kolme kuukautta sitten. Ja miksi en olisi? Heillä on jotain mitä minulla ei tällä hetkellä ole. Olen iloinen, että on olemassa terveitä ja mahtavia koiria ja olen iloinen heidän ohjaajiensa puolesta, mutta silti tahtomattani kateus kirpaisee rinnassa pienen hetken kuin ärhäkkä ampiainen. Vaikka se ei ole tervetullut tunne.  Tahtoisin niin vaan kirota maailmalle, joka ei jakanut nallekarkkeja taaskaan tasan. Kenen muroihin minä pissasin edellisessä elämässäni ansaitsakseni tämän kohtalon. Ja silti, on olemassa paljon hirveämpiäkin kohtaloita kuin OCD. Ihmisillä vaan on hassu tapa ruikuttaa sitä omaa tilannettaan maailman kamalimpana.

Olen alkanut kadottaa suhdettani Popaan. En tarkoita ettenkö pitäisi Popasta, rakastan sitä höppönää hörökorvaa enemmän kuin mitään muuta. Tarkoitan sitä tiettyä "fiilistä" mikä meillä joskus oli. Meillä ei oikeastaan ikinä ollutkaan varsinaista posiivista kiintymyssuhdetta kotona. Arki pyöri lähinnä sen ympärillä, että minä yritin hillitä Popaa ja pitää jonkinlaista rotia sen käytöksessä. Popa ei ole mikään sosiaalinen koira. Se keskittää energinsa enemmän omiin projekteihinsa kuin "turhien" sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Se on todella työorientoitunut, fokusoitunut ja energinen. Olen varmaan joskus kertonutkin, että Popa ei esimerkiksi tervehdi minua kun tulen kotiin. Se jatkaa vaan projektejaan kaikella tarmollaan. Meidän positiivinen kiintymyssuhde syntyi treenikentällä. Siellä Popan kanssa kupla löytyy helposti ja me molemmat haluamme olla yhdessä. Tällä hetkellä katson tuota sairashuoneessa kuihtuvaa bortsulasta ja en muista miltä tuntui treenata sitä. En muista miltä tämä tuntui:


Me ei tällä hetkellä kumpikaan saada olla toistemme kanssa aitoja ja se on syönyt kaiken ilon siitä fiiliksestä. Kaikista raskainta tässä projektissa on ollut katsoa kuinka Popa joutuu koko ajan tukahduttamaan itseään. Se ei saa toteuttaa omaa lepattavaa popamaisuuttaan, jota minä niin rakastan. Se on kuin varjo Popasta. Kuihdutettu, hillitty ja hallittu versio, joka joutuu vain kahlittuna odottamaan parantumista.

Meidän lyhyet koulutus ja aktivointihetketkin ovat kuin irvikuva siitä entisestä. Joudun olemaan ileetön ja eleetön kuin robotti. Olen kuin typerä namiautomaatti, joka naksun jälkeen tarjoaa popalle namin rauhallisesti lankamatolle etsittäväksi. Näin olen saanut Popan pysymään tarpeeksi matalassa vireessä ainakin toistaiseksi. En tuo hetkeen omaa persoonaani ja Popa ei tuo omaansa. Kuten sanoin, olemme kuihtunut versio tuosta koirakosta joka leikkii yllä olevassa videossa.

Täytyy kyllä sanoa, että en nauti ollenkaan tälläisestä koulutuksesta. Uskon todella, että koiran koulutuksessa ihmisen persoonan täytyy olla vahvasti mukana. Se on se sielu ja liekki mikä tekee yhteistyöstä onnistunutta. Kun ohjaaja on aidosti tyytyväinen koiraan ja antaa koko persoonansa peliin niin koirakon yhteistyö on kaunista katsottavaa. Koulutustekniikkakin on mielestäni sen rinnalla täysin toissijainen seikka. Oleellinen asia, mutta ei keskeisin "sielu".

Inhoan myös sitä, että minulle on kaadettu näin paljon vastuuta. Mistä tiedän mikä on oikein Popalle? Mistä tiedän onko se kipeä? Mistä tiedän milloin edetä kuntoutuksessa? Jos Popa saisi itse valita, se menisi huomenna juoksemaan maratonin joten en voi kysyä sen mielipidettä. Tähystyksen jälkeiset kotiutusohjeet poikkeavat toinen toisestaan, joten vastuu on minulla. Koiran voinnin mukaan tietysti mennään ja kuuntelen fysioterapeutin ja eläinlääkärimme näkemystä tästä. Silti uuden askeleen ottainen tuntuu aina jännittävältä. En kai lisännyt ulkoilun määrää liian aikaisen? Onko Popa vielä valmis aloittamaan fysioterapian vai pitäisikö sen saada olla vielä kokonaan levossa?

Otin kuitenkin jo hirveät paineet Popan aktivoinnin aloittamisesta. Mitä jos se tekee jotain mikä aiheuttaa sille kipua vain koska minä vahvistan sitä? Tässäkään asiassa en luota neidin omaan mielipiteeseen. Aloittamiseen oli valtava kynnys.Tunnari, nosework ja tietyt aktivointipelit ovat ainoita mitkä olen keksinyt tähän hätään. Niissä Popa pysyy kohtalaisen matalassa vireessä eikä käytä tassujaan varomattomasti. En voisi kuvitellakaan vielä teettäväni Popalla mitään missä se joutuu tarjoamaan toimintoja vaikka tälläinen "temputtelu" olisikin hyvää aivojumppaa.

Välillä mieleen tulee myös epätoivoisia ajatuksia tulevaisuudesta. Mitä jos leikkaus ei onnistunutkaan ja Popa alkaa oireilla kohta uudestaan? Mitä jos sitä ei kuvattukaan tarpeeksi hyvin ennen leikkausta ja osteokondroosia löytyy lisää vaikkapa kyynäristä tai kintereistä? Mitä jos Popasta ei koskaan tule harrastuskoiraa? Olisiko se onnellinen vain sohvan koristeena? "Mitä jos?" on kamala kysymys joka pyörii päässäni etenkin iltaisin kuin rikkinäinen levy.

Onneksi minulla on Priya. Punanuttu on ollut hieno terapiakoira. Se on väläyttänyt aika hienoa asennetta lähiaikoina vaikka neitosella on juoksut ja olemme treenanneet pöksyt jalassa. Olen ymmärtänyt jotain tärkeää Priyasta. Sen kanssa aikaisemmin mainitsemani "ohjaajan persoona" on erityisen tärkeä. Sen täytyy tuntea että minä olen siihen aidosti tyytyväinen voidakseen antaa itsestään jotain. Se tietää tasan tarkkaan sen hetken kun minä en ole aidosti mukana. Mutta kun me olemme yhdessä "me" ja molemmat tuomme persoonamme likoon niin sieltä alkaa muodostua jotain mitä voidaan kutsua etäisesti yhteistyöksi. Vähänkö hienoa!

Tähän loppuun on pakko sanoa, että kaikessa tässä jossittelussa ja epäuskossa on ollut vain yksi lääke: pura se ulos. Sitä tämäkin postaus on olevinaan. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille ystävilleni, jotka ovat jaksaneet kuunnella loputonta jaarittelua Popan kuntouttamisesta. Erityisesti Popan siskon omistaja (joka harmillisesti on oman pentunsa kanssa samassa tilanteessa) on ollut iso vertaistuki jolle olen laittanut kymmeniä turhia viestejä liittyen Popan vointiin.

Toivottavasti voin vuoden päästä jo lukea näitä vanhoja jaaritteluita, taputtaa mennyttä minua henkisesti olkapäälle ja sanoa: "älä huoli mennyt Milli, kaikki meni hyvin ja teette Popan kanssa taas sitä mitä te molemmat rakastatte. Mitä sitten jos nallekarkit eivät mene tasan? Pää pystyyn ja syö ne hemmetin nallekarkit!!!"





8 kommenttia:

  1. Kovin tuttuja ajatuksia ja voin kertoa, että näin viisi vuotta leikkauksen jälkeen mä edelleen tarkkailen Milon liikettä varsinkin treenien jälkeen. Pari vuotta sitten Milo venäytti ranteensa agissa ja se ontui leikattua jalkaa. Mielikuvat nivelrikosta ja se ääretön pelko, että tää oli nyt tässä oli jotain ihan kamalaa. Olissa ei kuvissa näkynyt onneksi mitään ja rannekin parantui nopeasti.

    Isoja juttuja, joihin vastauksen saa vasta ajan kanssa. Turha miettiä etukäteen ja jossitella. Hetki on tässä ja nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kristallipallo ois kyllä hirveen kiva! Luulen myös että saan olla koko tuon tättähäärän elämän ajan sydän syrjällään sen kanssa :)

      Poista
  2. Sulla on oikeus olla tästä asiasta juuri niin harmissasi kuin haluat. Tilanne ei ole reilu ja on normaalia, että se painaa mieltä.

    Ymmärrän myös tuon treenirakkaus fiiliksen. Käpykään ei ole aina se autuain koira, mutta se ei haittaa pätkääkään silloin, kun se kanavoin kaiken potentiaalisesti rasittvan energiansa siihen meidän yhteiseen hommaan! Se on silloin niin huikean upea ja meillä on silloin myös aian mahtavan hienoa! Kyllä olis vaikeaa luopua siitä fiiliksestä.

    Märehdi just sen verran kun tarttee, mutta koita silti ajatella positiivisesti ja keskittyä siihen tulevaan. This too shall pass ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos mukavasta kommentista <3 Kyllä tämä tästä iloksi muuttuu, mutta tästä tulee piiiiiiitkä kevät..

      Poista
  3. On kyllä todella vaikea ja kamala tilanne...hirmusti tsemppiä teille, toivottavasti lopulta kaikki tää palkitaan <3

    VastaaPoista
  4. Todella hyvin sanottu. Ymmärrän paremmin kuin hyvin. Kikistä piti tulla mulle uus agilitykoira. Ehdittiin käydä pentu- ja agilityynvalmistavakurssi. No, Kikistä ei tulekaan aksakoiraa. Toivottavasti siitä tulee tokokoira :-)

    ps. saako tätä jakaa fb:ssä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo toki saa jakaa.

      Popasta ei onneksi koskaan pitänytkään tulla agilitykoiraa. Ymmärrän silti miltä tuo tuntuu. Priya joutui lopettamaan agilityn koska sen selkä ei kestänyt sitä ja tuntui kyllä todella ikävältä lopettaa hyvin alkanut harrastus. Sitä kautta rupesinkin sitten tokoilemaan kunnolla ja laji vei kokonaan mukanaan :) Toivottavasti se vie teidätkin! :D

      Poista