maanantai 30. tammikuuta 2017

Olipa kerran Popa 7kk

Poppana on jo iso tyttö. Mittarissa on kokonaiset 7kk. Tällä kertaa tarjolla ei ole videota koska minulla ei ole juuri mitään kuvattavaa. Ajattelin kuitenkin muistaa pikku pörriäisen kasvamista postauksella ja pohtia fiiliksiä joita typystä on noussut.



Pienestä ja touhukkaasta ilopilleristä on kasvanut aika kiihkeä ja kipakka nuori neiti. Siinä on sisällään roppakaupalla sitä tiettyä ilkikurista vahvaa liekkiä. Popalla silmät lyövät usein kipinää ja tassuista lyö tulta. Sillä on kyllä luonnetta ja vauhti verissä.

Se ei ole vieläkään näyttänyt ohjaajapehmeää bordercollien puoltansa. En ole vielä luopunut toivosta että sen sisällä jossain on nöyrä pieni paimen. Kyllä se siellä jossain on. Jossain hyvin syvällä. Mitään nöyristelijää tuosta ei kyllä tule kasvamaan. Tällä hetkellä se ainakin tuntuu kovemmalta kuin Priya.

Popa ei edelleenkään ole kovin ahne. Mutta se on työhullu apina ja ottaa kaikenlaiset työt vakavissaan. Aktivointihetkien aikana sille on yhdentekevää annanko sille namia. Se ihan oikeasti ottaa namit suuhunsa eikä edes niele niitä. Se on ilmeisesti liian hankala välivaihe joka hidastaa pääsyä takaisin hommiin. Nameja vaan lentää sen suupielistä pois kun se avaa kitansa.

Se ei myöskään ole kovin sosiaalinen. Kuten olen sanonut niin se ei ehdi lepertelemään kanssani. Saikku on tosin tehnyt "hyvää" koska nyt minun kanssani hengailu on ollut sille arvokasta aikaa ja huomaan saavani rakastavan vastaanoton useammin.

Popa on edelleen äänekäs. Sillä on aivan kamala kimeä ääni joka räjähtää pienen bordercollien sisältä valtavalla raivolla. Tällä hetkellä menossa on myös järkyttävä mörkökausi. Se on ollut aina ainakin meillä ollessaan reaktiivinen. Ensimmäinen pöhinäkohtaus sillä oli varmaan 9-viikkoisena. Pöhinä menee onneksi ohi nopeasti eikä popalla ole tapana jäädä murehtimaan pöhinän aiheuttajaa. Yleensä se menee itse tarkistamaan epäilyttävän asian.

Popa painaa tällä hetkellä 15kg. Siitä on kasvanut mielestäni kovin kaunis. Se on sopivan siro, muttei mikään onneton kukkakeppi. Se ei ole liian pitkäselkäinen vaan rakenteeltaan aika kompakti paketti. Sillä on kaunis naama ja ihanat hörökorvat. Olen aina tykännyt pystykorvista.

Popa on kyllä hieno eläin. Sillä on liekkiä, raivoa ja asennetta. Mutta silti sen pääkoppa on hyvin kasassa. Minulla on niin ikävä treenaamaan sen kanssa.




perjantai 27. tammikuuta 2017

Olipa kerran kaksi viikkoa tähystyksestä

Tänään on vieräshtänyt jo kaksi viikkoa siitä kun Poppana kävi veitsen alla. Aika on mennyt onneksi nopeasti ja neljän viikon pakkolepo on jo puolessa välissä.

Nuolaisin hieman ennen kuin tipahti tuon törpön pitämisen kanssa. Popalta poistettiin maanantaina tikit ja lääkäri totesi toisen haavoista olevan vielä hieman auki. Neidille määrättiin antibioottikuuri ja minua käskettiin huuhdella haavaa suihkussa ja puhdistaa sitä säännöllisesti. Tiistaina haava näytti jo hyvältä ja päästin hieman löysää hihnaa jatkuvan kyttäämiseni kanssa. Popeda jäi nimittäin "huonosti paketoituna" hetkeksi aikaa yksin (tai Jonin kanssa eli siis käytännössä yksin). Popalla oli haavan suojana vain t-paita. Ketteränä ja ehtiväisenä neitinä se oli kiskonut paidan syrjään ja operoinut haavaa. Tuloksena se oli auki taas.

Nyt Popalla on sitten törppö taas päässä koko ajan (paitsi silloin kuin itse tuijotan neitiä herkeämättä) kunnes haava on kokonaan ummessa. Olen jo ollut sen paranemisen suhteen epätoinen ja kärsimätön, mutta nyt alkaa jo näyttää siltä, että haava lähtee paranemaan. Arpi siihen varmasti jää antamaan Popalle enemmän katu-uskottavuutta.

Haavan huuhtelu on ollut mielenkiintoinen projekti. Popa inhoaa vettä. Joka kerta kun se viedään suihkuun niin se yrittää kaikkensa, ettei sen tällä kertaa tarvitsisi. Ensin se huutaa kuin pistetty sika, että nyt hän kuolee. Sitten näytetään hammasta josko suihku tai Milli lähtisi pois. Sitten alkaa rimpuilu. Kun neiti huomaa, että mikään hänen temppunsa ei tuota haluttua tulosta niin se rauhoittuu. Tai "rauhoittuu" jos hiustupsujen kiskominen viemäristä, vesipisaroiden napsiminen tai viemärin kaivaminen nyt on rauhoittumista.. Ei siis jälkeäkään siitä "apuaapuanytMÄÄÄKUOLEN!!" koirasta kun se huomaa ettei tälläinen tehoa. Aina pitää silti yrittää. Popa on aika draamakuningatar.

Popa on voinut vilkkaasti. Se on "onneksi" keskittynyt enemmän nivelystävällisempiin aktiviteetteihin, Kuten tuhoamiseen. Maisteltu on seinää, listaa, hyllyä, laatikoita, mattoja, sohvan kulmaa, muistiinpanojani, kansioita, kirjoja.. eniten se on kuitenkin keskittänyt tarmonsa häkkinsä patjan ja pehmusteena olevien lakanoiden ja vilttien silppuamiseen.

Joka päivä tapahtuu kuitenkin jonkinlainen älyttömyys, jonka katsominen saa sydämen hyppäämään kurkkuun. Eilen se pyrähti täysiä päin pientä mattoa ja surffasi sillä niin että rämähti päin porttia..

Tein kiinnostuneille välilehden, johon kerään Popan OCD:stä poikineita kuluja. Lisäilen sinne aina kun niitä putkahtelee lisää. Taulukkoni ei oikein toimi mobiiliversiona, joten sitä kannattaa putkia tietokoneella.

Nyt ei voi muuta kun todeta että "huhhuh kaksi mennyt ja ainakin kaksi jäljellä!!"

Mitä? Mä vaan opsikelin! Et voi estää tiedän leviämistä! T: Popa





tiistai 24. tammikuuta 2017

Olipa kerran tummiakin fiiliksiä

Haluan kirjoittaa ylös myös koiran sairastamiseen ja kuntouttamiseen liittyviä huonojakin fiiliksiä vaikka se tuntuukin vaikealta. En voi olla ainut joka tuntee välillä olensa toivottomaksi kohdatessani rakkaan harrastuskaverin sairastumisen. Minulla on jotenkin sellainen kutina, että tälläisessä tilanteessa ihmisen oletetaan olevan positiivinen ja katsomaan tulevaisuuteen jollain maagisen vahvalla uskolla. Totuus on kuitenkin se, että vaikka päällimmäinen fiilis olisikin tsemppi ja kova usko yhteiseen tulevaisuuteen harrastuskentilläkin niin silti ikävät tunteet kaivertavat jossain pinnan alla.

Ensinnäkin olen jäätävän kateellinen. Olen kateellinen kaikille heille jotka voivat treenata pentujaan ja luoda visioita mahtavasta tulevaisuudesta. Hemmetti, olen kateellinen itselleni kolme kuukautta sitten. Ja miksi en olisi? Heillä on jotain mitä minulla ei tällä hetkellä ole. Olen iloinen, että on olemassa terveitä ja mahtavia koiria ja olen iloinen heidän ohjaajiensa puolesta, mutta silti tahtomattani kateus kirpaisee rinnassa pienen hetken kuin ärhäkkä ampiainen. Vaikka se ei ole tervetullut tunne.  Tahtoisin niin vaan kirota maailmalle, joka ei jakanut nallekarkkeja taaskaan tasan. Kenen muroihin minä pissasin edellisessä elämässäni ansaitsakseni tämän kohtalon. Ja silti, on olemassa paljon hirveämpiäkin kohtaloita kuin OCD. Ihmisillä vaan on hassu tapa ruikuttaa sitä omaa tilannettaan maailman kamalimpana.

Olen alkanut kadottaa suhdettani Popaan. En tarkoita ettenkö pitäisi Popasta, rakastan sitä höppönää hörökorvaa enemmän kuin mitään muuta. Tarkoitan sitä tiettyä "fiilistä" mikä meillä joskus oli. Meillä ei oikeastaan ikinä ollutkaan varsinaista posiivista kiintymyssuhdetta kotona. Arki pyöri lähinnä sen ympärillä, että minä yritin hillitä Popaa ja pitää jonkinlaista rotia sen käytöksessä. Popa ei ole mikään sosiaalinen koira. Se keskittää energinsa enemmän omiin projekteihinsa kuin "turhien" sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Se on todella työorientoitunut, fokusoitunut ja energinen. Olen varmaan joskus kertonutkin, että Popa ei esimerkiksi tervehdi minua kun tulen kotiin. Se jatkaa vaan projektejaan kaikella tarmollaan. Meidän positiivinen kiintymyssuhde syntyi treenikentällä. Siellä Popan kanssa kupla löytyy helposti ja me molemmat haluamme olla yhdessä. Tällä hetkellä katson tuota sairashuoneessa kuihtuvaa bortsulasta ja en muista miltä tuntui treenata sitä. En muista miltä tämä tuntui:


Me ei tällä hetkellä kumpikaan saada olla toistemme kanssa aitoja ja se on syönyt kaiken ilon siitä fiiliksestä. Kaikista raskainta tässä projektissa on ollut katsoa kuinka Popa joutuu koko ajan tukahduttamaan itseään. Se ei saa toteuttaa omaa lepattavaa popamaisuuttaan, jota minä niin rakastan. Se on kuin varjo Popasta. Kuihdutettu, hillitty ja hallittu versio, joka joutuu vain kahlittuna odottamaan parantumista.

Meidän lyhyet koulutus ja aktivointihetketkin ovat kuin irvikuva siitä entisestä. Joudun olemaan ileetön ja eleetön kuin robotti. Olen kuin typerä namiautomaatti, joka naksun jälkeen tarjoaa popalle namin rauhallisesti lankamatolle etsittäväksi. Näin olen saanut Popan pysymään tarpeeksi matalassa vireessä ainakin toistaiseksi. En tuo hetkeen omaa persoonaani ja Popa ei tuo omaansa. Kuten sanoin, olemme kuihtunut versio tuosta koirakosta joka leikkii yllä olevassa videossa.

Täytyy kyllä sanoa, että en nauti ollenkaan tälläisestä koulutuksesta. Uskon todella, että koiran koulutuksessa ihmisen persoonan täytyy olla vahvasti mukana. Se on se sielu ja liekki mikä tekee yhteistyöstä onnistunutta. Kun ohjaaja on aidosti tyytyväinen koiraan ja antaa koko persoonansa peliin niin koirakon yhteistyö on kaunista katsottavaa. Koulutustekniikkakin on mielestäni sen rinnalla täysin toissijainen seikka. Oleellinen asia, mutta ei keskeisin "sielu".

Inhoan myös sitä, että minulle on kaadettu näin paljon vastuuta. Mistä tiedän mikä on oikein Popalle? Mistä tiedän onko se kipeä? Mistä tiedän milloin edetä kuntoutuksessa? Jos Popa saisi itse valita, se menisi huomenna juoksemaan maratonin joten en voi kysyä sen mielipidettä. Tähystyksen jälkeiset kotiutusohjeet poikkeavat toinen toisestaan, joten vastuu on minulla. Koiran voinnin mukaan tietysti mennään ja kuuntelen fysioterapeutin ja eläinlääkärimme näkemystä tästä. Silti uuden askeleen ottainen tuntuu aina jännittävältä. En kai lisännyt ulkoilun määrää liian aikaisen? Onko Popa vielä valmis aloittamaan fysioterapian vai pitäisikö sen saada olla vielä kokonaan levossa?

Otin kuitenkin jo hirveät paineet Popan aktivoinnin aloittamisesta. Mitä jos se tekee jotain mikä aiheuttaa sille kipua vain koska minä vahvistan sitä? Tässäkään asiassa en luota neidin omaan mielipiteeseen. Aloittamiseen oli valtava kynnys.Tunnari, nosework ja tietyt aktivointipelit ovat ainoita mitkä olen keksinyt tähän hätään. Niissä Popa pysyy kohtalaisen matalassa vireessä eikä käytä tassujaan varomattomasti. En voisi kuvitellakaan vielä teettäväni Popalla mitään missä se joutuu tarjoamaan toimintoja vaikka tälläinen "temputtelu" olisikin hyvää aivojumppaa.

Välillä mieleen tulee myös epätoivoisia ajatuksia tulevaisuudesta. Mitä jos leikkaus ei onnistunutkaan ja Popa alkaa oireilla kohta uudestaan? Mitä jos sitä ei kuvattukaan tarpeeksi hyvin ennen leikkausta ja osteokondroosia löytyy lisää vaikkapa kyynäristä tai kintereistä? Mitä jos Popasta ei koskaan tule harrastuskoiraa? Olisiko se onnellinen vain sohvan koristeena? "Mitä jos?" on kamala kysymys joka pyörii päässäni etenkin iltaisin kuin rikkinäinen levy.

Onneksi minulla on Priya. Punanuttu on ollut hieno terapiakoira. Se on väläyttänyt aika hienoa asennetta lähiaikoina vaikka neitosella on juoksut ja olemme treenanneet pöksyt jalassa. Olen ymmärtänyt jotain tärkeää Priyasta. Sen kanssa aikaisemmin mainitsemani "ohjaajan persoona" on erityisen tärkeä. Sen täytyy tuntea että minä olen siihen aidosti tyytyväinen voidakseen antaa itsestään jotain. Se tietää tasan tarkkaan sen hetken kun minä en ole aidosti mukana. Mutta kun me olemme yhdessä "me" ja molemmat tuomme persoonamme likoon niin sieltä alkaa muodostua jotain mitä voidaan kutsua etäisesti yhteistyöksi. Vähänkö hienoa!

Tähän loppuun on pakko sanoa, että kaikessa tässä jossittelussa ja epäuskossa on ollut vain yksi lääke: pura se ulos. Sitä tämäkin postaus on olevinaan. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille ystävilleni, jotka ovat jaksaneet kuunnella loputonta jaarittelua Popan kuntouttamisesta. Erityisesti Popan siskon omistaja (joka harmillisesti on oman pentunsa kanssa samassa tilanteessa) on ollut iso vertaistuki jolle olen laittanut kymmeniä turhia viestejä liittyen Popan vointiin.

Toivottavasti voin vuoden päästä jo lukea näitä vanhoja jaaritteluita, taputtaa mennyttä minua henkisesti olkapäälle ja sanoa: "älä huoli mennyt Milli, kaikki meni hyvin ja teette Popan kanssa taas sitä mitä te molemmat rakastatte. Mitä sitten jos nallekarkit eivät mene tasan? Pää pystyyn ja syö ne hemmetin nallekarkit!!!"





maanantai 23. tammikuuta 2017

Olipa kerran hyvästit lampunvarjostimelle



 Tänään koitti vihdoin se päivä kun sain heittää Popan tötteröllä vesilintua. Leikkauksesta on tasan 10vrk ja Popalla oli ensimmäinen kontrolli ortopedin vastaanotolla. Tarkoituksena oli ottaa tikit pois ja aloittaa Popalle Cartrophen-pistossarja. Jännitin etukäteen bussilla matkustamista Popan kanssa. Ulkona se on vastoin normaalia luonnettaan halunnut rakastaa koko maailman hengiltä (normaalisti se on ollut ihmisiä kohtaan välinpitämätön). Meininki on siis ollut hieman railakasta.

Niinhän siinä kävi, että arvasin oikein. Bussissa se halusi rakastaa kaikkia. Ja koska sitä ei rakastettu takaisin niin siitä seurasi sitten meteliä. Sain tehdä hieman töitä pitääkseni Popan aloillaan ja hiljaisena. Onneksi emme matkustaneet missään ruuhkabussissa. Paluumatka meni jo paremmin koska busseilu ei ollut niin "uutta ja jännää".

Ensin hoitaja nappasi Popalta tikit pois. Vasen puoli oli parantunut hyvin, mutta oikea puoli todettiinkin hieman märäksi ja se oli pinnasta vielä auki. Tikit poistettiin siitä kuitenkin, mutta Popa joutuu pitämään siinä suojaa siihen asti kun haava on kokonaan kiinni. Neitonen popsii myös viikon antibioottikuurin jotta haava ei pääse tulehtumaan. Sain ohjeeksi myös puhdistaa sitä muutaman kerran päivässä.


Ortopedi kävi vielä tutkimassa Popan läpi ja taivutteli neitokaisen jalat. Popa ei ontunut tai aristanut koipiaan. Nivelten liikkuvuus oli normaali eikä Popa ei reagoinut olkanivelien taivututteluun. Parantuminen on lähtenyt käyntiin siis loistavasti!

Popsis sai samalla ensimmäisen pistoksen Cartrophenia. Kuurin loput kolme piikkiä lähtivät mukaan pistettäväksi kotona. Minä kammoan kaiken maailman piikkejä. Pelkkä ajatus ruiskuista meidän jääkaapissa aiheuttaa puistatusta. Onneksi Popan kasvattaja lupautui pistämään ne Popalle.


Sain ensimmäisen fysiterapiankin varattua Popalle ensiviikolle. Silloin haavan pitäisi olla jo kunnossa ja Popa pääsisi altaaseen kokeilemaan vesiterapiaa.

Ruipelo Popa ja valtavat korvat



Popan elämä on ollut sitä samaa tylsää seinien tuijottelua. Nyt olen kuitenkin uskaltanut hieman aktivoida sitä. Olemme pelanneet aktivointipelejä, joita sain lainaan siskoltani ja treenikaveriltani. Olen valinnut pelattavaksi pelejä jossa tiedän että Popa käyttää enemmän suutansa työkaluna kuin tassujaan. Uhosimme Popan siskon omistajan kanssa, että haemme Kujeloille kunniaa osallistumalla keväällä koirien älypelien sm-kisoihin (sellaiset järjestetään täällä Tampereella!) Poppeli on päässyt vähän nuuskimaan myös noseworkiä ja tunnaria. Sillä on yllättävän hyvin pysynyt ajatus kasassa vaikka nämä pienet tehtävät ovat olleet NINHURJANKIVOJAETTEIPIENIKOIRAKESTÄ.

Tässä Popan päivät perjantaista maanantaisin. Näyttää aika tasaiselta menolta.








Tässä lyhyt video Poppelin tunnarista:





perjantai 20. tammikuuta 2017

Olipa kerran 1 viikko leikkauksesta

Viikko vierähti nopeasti. Enää kolme lusittavana. Tosin siinä vaiheessa kun eläinlääkäri sanoo, että "palaa asteittain normaaliin elämään" niin se työ (kuntoutus) vasta alkaakin. Odotan kyllä innolla sen työn alkamista ja tämän pakkoloman loppumista.



Tähän mennessä Popa on voinut hyvin. Ontuminen loppui kokonaan kolmantena päivänä leikkauksesta. Tänään huomasin ilokseni että pitkän levon jälkeinen hetkellinen jäykkyys on myös jäänyt pois. Popa edelleen venyttelee paljon etupäätään, mutta enää sen ei tarvitse nousta ylös heti venyttelemään vaan se ehtii oikoa koipiaan myöhemminkin.

Liikunta on ollut vain pientä ulkoilua lyhyessä hihnassa n.5-10min kerrallaan.

Popa on piristynyt valtavasti vahvemman kipulääkkeen jäätyä pois. Se teki neitosesta hieman vaisun ja väsyneen. Kirjoitan tähän samalla itselleni muistiin, että Popa reagoi myös rauhoitteeseen hyvin voimakkaasti silloin kun siltä otettiin ensimmäiset röntgenkuvat. Se oli pitkään tokkurainen ja itkuinen eikä oikein halunnut rauhoittua mihinkään vaan "piippaili seinille".

Nyt se alkaa kaikkien meidän harmiksi/iloksi olla oma ihana itsensä. Se yrittää kovasti leikkiä, pomppia, sinkoilla ja rallatella menemään. Me ihmiset ollaan tylsiä kun kiellämme kaiken kivan. Tänään se on aiheuttanut harmaita hiuksia mm. keksimällä miten metallihäkin oven saa auki (?!!!?), ryöstämällä pussillisen marianne-karkkeja ja levittämällä ne ympäri yksiötään. Myös hurjat leikit puruluiden kanssa piti keskeyttää juuri kun ne alkoivat neidin mielestä olla hauskoja.

Aktivointimme on ollut toistaiseksi vähäistä. Popalla on ollut jatkuvasti tarjolla puruluita (joita saa Popa SYÖDÄ, ei heitellä ja hyppiä sitten päin..) ja ruokansa se on saanut tonkea kongeista (lihat) tai etsiä ulkona lumihangesta (nappulat). Muuten Popan elämä on ollut luvattoman TYLSÄÄ. Täytyy kyllä sanoa, että se on suhtautunut pakkolepoon yllättävän hyvin. Jossain sen vilkkaan kuoren alla on siis hyvähermoinen työkoira, jonka pää ei räjähdä vaikka sillä on vähän tylsää.

Ei tämä kuitenkaan mitään ruusuilla tanssimista ole ollut. Välillä tuntuu että olen saanut hakata päätäni seinään oikein kunnolla. Koko ajan saa olla hieman varuillaan ja sydän syrjällään kun Popa päättääkin keksiä jotain typerää. Popa pitää myös jäätävää meteliä kun hänen mielestään pienen bordercollien oikeuksia on rikottu.

Teille jotka mietitte kaulurin kohtaloa, minun täytyy surukseni ilmoittaa että kauluri on menehtynyt. Saimme kasvattajalta toisen lainaan (jota Popa ei riko, eihän?). Odotan innolla maanantaita kun törpöstä pääsee vihdoin eroon. Tänään unohdin ottaa sen pois kun vein Popan aamulla ulos ja neiti keksi käyttää sitä lumikolana.

Kyllä tämä tästä, yksi mennyt, kolme jäljellä (ainakin).


Eilisen päivän aktiivisuus. Tulin itse kotiin seitsemän aikoihin joten siksi puuhapiikki asettuu sinne




torstai 19. tammikuuta 2017

Olipa kerran aktiivisuuspanta apuna kuntoutuksessa

Popa sai siskoiltani joululahjaksi koirien aktiivisuuspannan.

 "Mittaamaan taulukoiden yli räjähvää aktiivisuutta ja todistaaksemme että se ei ole normaali koira." Rakkaat siskoni ilmoittivat. Silloin en vielä tiennyt, että hullujen aktiivisuuslukemien sijaan mittaisimme Popan kuntoutusta.

Aktiivisuuspanta mittaa koiran liikkumista. Idea on samanlainen kuin ihmisten aktiivisuusrannekkeissa. Juuri niissä ärsyttävissä piippavissa kapistuksissa, jotka pakottavat sohvalta ylös säännöllisin väliajoin. Panta hilluu mukana koiran kaulassa koko päivän ja sitten sen keräämät tiedot imetään puhelimeen. Sovellus kertoo miten paljon se haukku on ollut liikkeessä, mihin aikaan ja millaisissa aktiviteeteissä.

Popan kuntoutus vaatii sen liikkumisen tarkkaa seurantaa. Ensin sen liikkumista rajoitetaan parantumisen takaamiseksi. Samalla kuitenkin huolehditaan siitä, että koivet pääsevät myös varovasti liikkeelle. "Liike on lääke" parantuville nivelille. Paranemisen edetessä rasitusta tulee lisätä järkevästi ja huolehtia siitä, etteivät leikatut jalat kipeydy. Suunnitelmani olisi käyttää aktiivisuuspantaa apuna kuntoutuksen suunnittelussa. Toivon, että se kertoo minulle miten Popan liike on jakaantunut päivän ajalle ja kuinka hyvin olemme saaneet sen pysymään rauhallisena. Kuntoutumisen edetessä toivottavasti osaan myös käyttää aktiivisuuden mittausta hyväkseni liikunnan rasituksen järkevässä lisäämisessä.

Panta kertoo minulle toivottavasti myös mahdollisesta ongelmakäytöksestä kuten öisin tai yksinolojen aikana tapahtuvasta levottomuudesta.

En ehtinyt kauaa käyttää pantaa Popan normaalissa arjessa. Sen verran kuitenkin mittasimme tättähäärän tuloksia, että totesimme tulosten näyttävän tältä.


Tämä päivä oli ensimmäinen kokonainen päivä jonka saimme mitattua. Päivä on mitattu joululomalla ja ei siis sisällä treenejä tai muutakaan aktivointia. Antaa siis rehellisen kuvan Popan omatoimisen puuhastelun määrästä. Tummemman vihreät osuudet Popa on liikkunut rankemmin eli tässä tapauksessa juossut ulkona.

Tässä on eilisen päivän mittaus sairaslomalta. Viides päivä leikkauksen jälkeen. päivän tavoitteena on levätä ja käydä lyhyitä n. 5min jaloitteluita ulkona säännöllisesti.




Kuten taulukosta huomaa niin tavoite on onnistunut ihan hyvin. Popa on pääasiassa levännyt koko päivän. Yöllä se oli levoton neljän aikaan ja puuhasteli hetken ilmeisesti puruluiden kanssa (täytyy myöntää että en herännyt puuhasteluun). Puolenpäivän aikaan neidillä on ollut taas rauhattomuutta ja muistaakseni se sai uuden puruluun. Popahan siis syö luitansa usein niin että seisoo ja liikuskelee samalla ympäriinsä. Siksi niinkin yksinkertainen asia kuin pureskelu näkyy mittarissa vihreänä liikkeenä (tarkoittaen keskiraskasta liikettä).

Vertailun vuoksi laitetaan vielä yksi Priyan päivä. Tässä näkyy tempperamentin ero koiran liikkumiseen ja syy siihen miksi Priya tuntuu lihovan vain ruuan näkemisestä.



Nukkumattimme liikkuu siis luonnostaan melkein yhtä paljon kuin sairaslomalla oleva Popa. Priyan puolustukseksi täytyy sanoa, että tämä päivä (viime viikon sunnuntai) oli sellainen, jossa en päässyt neidin kanssa kunnon lenkille ennen iltaa (Popa oli juuri leikattu enkä uskaltanut jättää sitä vielä yksin). Illalla klo 17-19 näkyy sitten iltalenkkimme, jossa se pääsi metsään juoksemaan. Aamun "lenkit" eli lyhyet hihnaulkoilut hervannassa näkyvät klo 9 ja 12. Lopun ajasta Nukkumatti on vetänyt hirsiä kovin tyytyväisenä elämäänsä.

Mielenkiinnolla odotan mitä aktiivisuuspannasta saa irti ajatellen koiran kuntoitumista!


Olipa kerran kyttä nimeltä Priya




Koiraharrastus on kyllä hieno seikkailu kun ikinä ei voi ennustaa millaisiin ongelmiin törmää. Ainakaan en olisi ikipäivänä uskonut taistelevani Priyan kanssa tämän ongelman parissa. Olen siis onnistunut reilun viikon aikana romauttamaan neidiltä kaiken ajattelun treenikentällä. Ai miksikö? Koska se kyylää. Aivan niin, luit oikein. Priya "olen-paimen-ja-jumitan-jännittyneenä"-kyylää. Muistatteko kun kerroin vähän aikaa sitten että olen tehnyt Priyan kanssa eteenlähetystä piilottelemalla sille valmiiksi palloja kentän laidalle ja lähetin sen ympäriinsä. Se ei sitten ollutkaan niin hyvä juttu. Olin innoissani koska vihdoin sain Priyan eteenlähetykseen vauhtia. Se ei ole mielestäni käynyt tarpeeksi kuumana kosketusalustaan, kosketuskeppiin, namikuppiin tai seinatargettiin. Näiden kanssa lopputulos on ollut melko ponneton. Huomasin nopeasti, että pallojen kanssa Priyalla kilahtaa juuri sopivasti ja se ei meinaa pysyä housuissaan kun lähetän sen eteen. Kaikki oli hetken aikaa hyvin Priyalandiassa.

Sitten eilen valkkutreeneissä meillä oli kisamaiset treenit. Huomasin nopeasti että Priyalla vilisevät pallot silmissä. Se oli hyvässä vireessä ja työskenteli innokkaasti, mutta ei missään tapauksessa minun kanssani. Se työskenteli palloille jotka oli AIVAN VARMASTI piiloteltu kentän seinustoille. Priyan mielestä se oli väistämätön fakta että kentän laidalla on palloja ja kohta me juostaan sinne. PallojapallojapallojaPALLOJA!!!

Seuraamisessa pää pyöri kuin väkkyrä. Aina kuin käännyimme seinää kohti niin punanuttu jäi kyyläämään seinää hypnotisoituneena. Tämä ei ollut sellaista Priyan passivoitumista (mistä yleensä jumitus johtuu) vaan jotain paljon maanisempaa. Se tuijotti seinää, hiipi sitä kohti ja kyyristyi paimentamaan.

Seuraavaksi tein istumisen. Priya tömäytti pyllynsä maahan äärimmäisen hitaasti ja jäi tuijottamaan seinää kohti. Tässä vaiheessa aloin huomata teeman.

Luoksetulossa Priya ei kyennyt menemään maahan koska se kyttäsi ihan korppikotkana eteen. Jouduin kääntymään täysin seinää päin jotta se herpaantui edes vähän. Varsinainen luoksetulo oli vauhdikas, mutta tähtäys ei ollut perusasennossa vaan neiti juoksi ohitseni seinän reunustalle etsimään pallojaan.

Sitten ruutuun. Yllättäen tämä liike sujui loistavasti koska eteenpäin räjähtäminen oli jotenkin kumman ajankohtainen Priyan mielessä.

Olin täysin kysymysmerkkinä. En pystynyt mitään muuta tekemään kun nauramaan. Mitä ihmettä Priya?

Kouluttajina meillä olivat Piia Karinen ja Sari Kärnä. Oli sanomattakin selvää, että saimme hieman palautetta kyttäämisestä. Minua lohdutettiin ajatuksella, että en ole suinkaan ainut joka on onnistunut saamaan aikaiseksi tämän ilmiön. Suorituksessa näkyi se, että meidän yhteistyö ei vieläkään ole sillä tasolla että Priya olisi täysin minun kanssani. Niin kuin olen aikaisemminkin sanonut, korttitalo kaatuu pienimpääkin esteeseen.

Täytyy sanoa Priyan puolustukseksi, että se on mennyt lähiaikoina valtavasti eteenpäin. Voi olla, että tämä on taas joku vaihe. Tyyni ennen myrskyä. Tai Priyan tapauksessa myrsky ennen tyyntä. Eilisissä treeneissä välit olivat todella hienoja. Priya oli mukanani koko ajan, vire pysyi yllä, mutta neiti ei äännellyt. Treeneissä oli puhetta paineen luomisesta koiraan. Sain hyvää palautetta siitä, että osasin olla koirani kanssa ja sen tukena vaikka jännittävässä tilanteessa tuli ilmi uusia omituisia ongelmia. En näin luonut koiraani turhaa painetta joka olisi kuormittanut vaikeaa tilannetta enemmän ja näkynyt tulevaisuudessa yhteistyössämme. Tämäkin on asia jonka Priya on minulle opettanut. Meillä kun noita rähmällään rämpimisiä yleisön edessä on ehkä enemmän kuin tavallista ja olen oppinut että omalla käytökselläni voin vaikuttaa siihen miten sieltä noustaan.

Mutta hei, tämä on jollain tavalla positiivinen ongelma. Priya käy kuumana johonkin ja ovelana kouluttajana voin valjastaa tämän käyttööni. Ensin palloista pitää vain osata luopua. Korjaussarjana teimme harjoitusta, jossa seurautin Priyaa pallon luo ja palkkasin sitä omaehtoisesta kontaktista minua kohtaan. Jos se jäi kiinni palloon niin pysähdyimme paikallemme hakemaan taas kontaktia.

Priya on kyllä niin hassu olento. Millin oma nukkumatti, joka tykkää ilmeisesti palloista.


tiistai 17. tammikuuta 2017

Olipa kerran epätoivoista aktivointia

Jaa-a. Tänään oli sitten sellainen päivä. Tämän päivän jälkeen julistan tehtävän mahdottomaksi: Popaa ei saa pidettyä ehjänä levossa neljää viikkoa.

Sain vinkiksi antaa Popan haistella teepusseja. Nenän käyttö rauhoittaa.

Päivä neljä valkeni jo hieman puuhakkaammissa merkeissä. Neiti latelee jatkuvasti sääntöjä joiden mukaan meidän pitää elää jotta se pysyy rauhallisena. Jos Popa ei saa riehua, mekastaa, pomppia, rynniä, sinkoilla eikä kirota niin ei saada me muutkaan. Me elämme yksitoikkoisen tylsässä talossa, jossa hellyydenosoitukset täyty jakaa joko salaa tai mahdollisimman rauhallisesti. Kävelin äsken keittiöön ja nauroin jollekin Jonin tyhmälle jutulle: lopputuloksena Popa sinkaisi ylös ja aloitti portin takana kimeän "epäreilua"-huudon.

Popa nostaa metakan jos mitään kiinnostavaa tapahtuu. Se nostaa metakan jos mitään kinnostavaa ei tapahdu. Se nostaa metakan jos minä olen kotona, mutta poistun liian pitkäksi aikaa näkyvistä. Se nostaa metakan jos minä teen ihan mitä vaan (muuta kun istun tässä patjalla ja räplään kannettavalla. Silloin se sentään nukkuu.) En jaksa edes aloittaa avautumista siitä mitä se tekee kun minä lähden pois Priyan kanssa (se kuului nimittäin rappukäytävään asti). Toistaiseksi olen sentään saanut lähteä yksin ulos ilman teatraalista metakkaa. Kiitos Popa edes tästä.

Minulla on valtava kriisi sen aktivoinnin kanssa. En halua toistaiseksi naksutella sille mitään. Jos olet sattunut näkemään Popan hommissa niin tiedät miksi. Sen oppimishetket ovat aika raisuja ja sisältävät yleensä muutakin kuin sitä mitä yritän neidille opettaa. Yritin tänään epätoivoisena tehdä sen kanssa nenäjuttuja mutta nekin päättyivät siihen että Popa alkoi olla mielestäni liian raisu. Ei siis mitään naksuttelua eikä namin piilotusta ennen kuin eläinlääkäri ja fysioterapeutti antavat luvan. Ei tuon koiran kanssa.

Tämän päivän aktivointi on liittynyt ulkoiluun. Koska se on ollut vieläkin yllättäen aivan kamalaa. Popa on hieman reaktiivinen ja etenkin nyt teini-iässä siltä pääsee haukku helposti epäilyttävissä tilanteissa. Nyt kun se on ollut reilun viikon pääasiassa sidottuna sisätiloihin niin reagointi on räjähtänyt käsiin. Ulkoilumme on siis tiheää naksuttelua ja rauhallista palkkausta maahan lasketulla namilla. Palkkaan sitä rauhallisesta kävelystä ja siitä kun se ei reagoi. Luojan kiitos me asumme keskellä hervantaa vilkkaassa paikassa koska jos Popa ei nyt kuukauteen pääsisi näkemään esimerkiksi autoja tai vieraita koiria niin se voisi kehittää niistäkin itselleen jonkun typerän ongelmakäytöksen.

Ehkä meidän aktivointi liittyykin tällä hetkellä arjen käytöksen ylläpitämiseen. Teen sen kanssa pikkupentujen yksinoloharjoituksia niin että lähden Priyan kanssa oven taakse ja palaan takaisin. Ulkona harjoittelemme rauhassa kävelyä ja asioiden kohtaamista. Popalla on koko ajan tarjolla järsittävää ja ruuan se saa pakastetuista kongeista (sekä ulkoilun yhteydessä palkkana).

Tänään oli siis hieman vallattomampi päivä. Kävely on kyllä parantunut entisestään. liikkeelle lähdötkin ovat jo parempia vaikka vielä selvästi epäpuhtaita. Jos tähän loppuun sanon että se on vieläkin ollut Popaksi väsynyt ja nukkuu paljon niin uskooko kukaan minua..

Laitoin Popalle aktiivisuuspannan takaisin kaulaan (se on ollut tämän viikon Priyan kaulassa). Minulla välähti että pystyn käyttämään sitä apuna Popan kuntoutuksessa koska se mittaa minulle valmiiksi sen kuinka paljon toipilas on päivässä ollut liikkeellä ja miten raskaasti se on liikkunut.


maanantai 16. tammikuuta 2017

Olipa kerran päivä 3 lj (leikkauksen jälkeen) ja Priyan treenit

"Älkää uskoko mitä tuo hullu kertoo musta, mää oon oikeesti kiltti."

Viime yönä tämä neiti hieman valvotti. Heräsin kahden aikaan sydäntäsärkevään kiljumiseen. Popa puri häkkinsä kaltereita ja kolautteli lampunvarjostintansa seiniä päin kauhealla metelillä. Normaalisti tälläiseen metelin aiheuttaja saisi aikamoisen puhuttelun. Inhoan sitä että minua herätetään yöllä!! Tässä tapauksessa kuitenkin ajattelin heti että Popalla on joku hätänä. Vein sen ulos, annoin kipulääkkeen, tarjosin sille vettä ja kaivoin kaapista purutikun neidin vihdykkeeksi. Mistään ei ollut apua. Tunnin epätoivoisen yrityksen jälkeen päästin Popan häkistä huoneeseen. Se kipitti iloisena patjalle viereeni, pussasi naamaani ja kömpi kainalooni nukkumaan. Siinä me sitten nukuimme lopun yön ja Popa oli varsin tyytyväinen itseensä.

Tänään kävely on ollut jo aika hyvää. Liikkeelle lähdössä Popa edelleen könkkää, mutta hetken päästä kävely näyttää jo tältä.


Popa käyttäytyi ulkona hetken niin nätisti että uskalsin ottaa kävelyä videolle. Video loppuu kuitenkin äänitehosteeseen, joka pääsee pienestä mustavalkoisesta eläimestä. Tämä äänitehoste aloitti hieman villimmän menon, joten minun piti sammuttaa puhelin ja tarttua taas kahdella kädellä hihnasta kiinni. Ulkoilu tuon kanssa on jotain aivan kamalaa.

Tässä on myös Popan vinkki kaikille toipilaskoirille, joita pakotetaan pitämään typerää lampunvarjostinta päässään. Varasin sille tikkien postoajan 23.1. Mitä luulette, pysyykö kauluri siihen asti hengissä?



Tänään jouduin estämään ensimmäisen popamaisen loikkakoikan kun matto sai kyytiä ja neiti innostui pomppimaan tasajalkaa sen päällä. Se keksi myös hyllyn, jossa on ihana kori laatikkona. Sitä on mukava järsiä aina kun Millin silmä välttää. Popa on myös aloittanut lukemisharrastuksen. Se vaan ei osaa päättää minkä kirjan se ottaisi kirjahyllyn alahyllystä ja kiskoo ne kaikki lattialle.

Silti se on mielestäni edelleen rauhallinen Popaksi ja lepäilee paljon.

Priya on perinyt Popan kaikki treeniryhmät (se käy jopa torstain Riitan pentutokoissa) Popan saikun ajan. Tänään punanuttu pääsi siis pentutokoilemaan omatoimiryhmämme kanssa.

Punainen oli aivan sekaisin. Se on täysin hylätty ja väärinymmärretty pieni olento, joka jää täysin kotona potilaan varjoon. Kentälle päästyään se sekoaa.

Tein kisamaisen setin liikkeestä seisominen, nouto, ruutu. Priya oli innoissaan ja vire pysyi hyvin ylhäällä koko treenin ajan, mutta silti se hoksahtaa joka ikiseen asiaan. Kuulin vähän aikaa sitten yhdeltä kouluttajaltamme hauskasti totuuden meistä. Meno näytää tällä hetkellä hyvältä ja Priya osaa vaikka mitä, mutta silti korttitalo ei ole kovin vahva ja se kaatuu pienempäänkin vastoinkäymiseen. Koska Priyalla ei ole sitä voimaa jolla raivata pieniä esteitä noin vain edestään, niin se täytyy opettaa kohtaamaan häiriöitä jotta se pystyisi käsittelmään niitä.

Tänään siis paneuduimme vähän tähän. Tein mahdolliseman yksinkertaista tehtävää (käsitarget) häiriössä. Priyan pitää pysyä häiriöstä huolimatta aktiivisena ja työskennellä kanssani. Saimme ihan onnistuneita toistoja ja Priya pääsi yli muutamasta vaikeastakin tilanteesta voittajana.

Lopuksi tein vielä eteenlähetystä niin että kävin etukäteen kentällä piilottamassa palloja vähän joka seinustalle ja lähettelin Priyaa niille vuorotellen. Minulla ei oikeasti ole mitään suunnitelmaa miten työstän sen kanssa eteenlähetystä, mutta hitsit Priyalla oli hauskaa! Se oli ihan liekeissä palloista.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Olipa kerran päivä 2



"Minäkö muka leikattu?! Lepää ite!!"

Popa keksi tänään että se kiskoo sairashuoneensa kirjahyllyn alahyllystä kansioita ja silppuaa niitä. Myös matto ja tietysti se hemmetin kauluri ovat saaneet kyytiä. Täytyy silti sanoa että Popa nukkuu yhä tosi paljon (mikä on hyvin epäpopamaista) ja sen olemuksesta huomaa, että se on juuri leikattu ja kipeä. Myös kipulääkkeet tekevät sen ajoittain hieman tokkuraiseksi. Olen neuroottisesti mitannut sen kuumetta ja tutkinut haavoja jotta mikään tulehdus ei pääse yllättämään. Joku voisi sanoa että Popa on hyvin reipas ja touhukas jo nyt, mutta minä tunnen koirani ja tällä hetkellä sen meno ei ole vielä palautunut "normaaliin Popaan". Hyvä niin! Loitstavaa että se ymmärtää nyt levätä. 

Silti sieltä jostain sairastamisen alta puskee vähän esille se Popa jota minä rakastan (ja kiroan säännöllisesti) ja tälle Popalle minun on pitänyt keksiä kaikenlaista puuhaa. 

Minulla on varastossa kaiken maailman ideoita hullun bortsulapseni aktivoimiseksi. En kuitenkaan vielä usko että Popa on pelikunnossa edes rauhalliseen aktivointiin. Sillä on taipumusta töitä tehdessään peittää kipua ja toistaa liikettä vaikka se hieman vihloisikin jossakin. Ahne porsas myös rysäyttää itsensä vaikka mihin asentoon ruuan perässä joten ruuan piilotuskin on ollut huono idea. Odotan siis vielä aktivointini kanssa.

Siispä tämän hetken aktivointina olen käyttänyt pakastettuja kongeja. Ne ovat olleet aivan hengenpelastajia Popan koko pentuajan ja erityisesti nyt. Minulla on koko ajan pakastimessa ainakin yksi valmistumassa hätätapausta varten. 

Poppeli liikkuu nyt jo paljon paremmin kuin eilen. Tänään se venytteli nautinnollisesti etupäätään ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Eilen se vain yritti ja totesi nopeasti sen olevan huono idea. Se ontuu vielä etujalkojaan, etenkin sitä oikeaa mikä oli ennen leikkaustakin se oireileva puoli. 

Ulkona liikkuminen yleensä paranee. Olemme käyneet pihalla 3-4h välein lyhyitä alle 5min keikkoja, joiden aikana Popa on saanut kävellä ja jaloitella. Lepo on tällä hetkellä parasta lääkettä, mutta nivelet tarvitsevat toipuakseen myös liikettä. Siksi olen ulkoillut sen kanssa useampia lyhyitä pätkiä. 

Ulkoilu on ollut mielenkiintoista. Popa yrittää singota joka paikkaan ulkoilun riemusta, tarjoaa seuruuta ja napsii lumikökkäreitä ja keppejä suuhunsa. Kun tylsä mamma vain pakottaa kävelemään asiallisesti lyhyessä hihnassa niin sitten se tarttuu hihnaan kiinni ja roikkuu siinä muristen. Olen nyt naksutellut sille ulkona rauhallisesta kävelystä ja heittänyt namin maahan palkaksi (josta Popa saa rauhassa nuuskia sen, en tarkoita mitään sinkonamia!) 

Kerran erehdyin ottamaan Priyan mukaan ulos. EI HYVÄ IDEA! Kauheaa sinkoilua. Poppeli on aina innoissaan kun pääsee kosketuksiin Priyan kanssa. Se hössöttää ja rapsuttaa Priyaa kaulasta. Ne näkevät muuten toisensa vain koiraportin läpi. Pidetään niitä nyt erillään jotta ne eivät pistäisi leikiksi eikä Priya houkuttele Popaa omalla liikkumisellaan liikkumaan liikaa. Tämä on ollut sairastelun surullisin osuus koska Popalla on selvästi ikävä Priyaa. Popa ei pysty olemaan vapaana edes meidän koko asunnossa koska se rynnii heti Priyan luo kun pääsee pois aitauksesta. Olen antanut niiden moikata vain niin että Popa on hihnassa jotta voin hallita neidin intoa. 


En ole varmaan ikinä kirjoittanut näin ahkerasti blogiin. Jotenkin musta vaan tuntuu että tämä kehityksen pohtiminen on itselleni niin tärkeää että haluan kirjoittaa sen muistiin. 



lauantai 14. tammikuuta 2017

Olipa kerran päivä 1

Yllättäen tässä toipilaskoiraa kyylätessä ei ole paljon mitään muuta tekemistä kun kirjoittaa blogiin. Olen minä vähän lukenut tenttiinkin ja tehnyt rästihommia pois.

Tässä on meidän toipilasyksiö jossa vietämme tiiviisti aikaa tässä lähiviikkoina
Viime yönä Popa virkistyi. Se nukkui pienemmässä kangashäkissä makuuhuoneessa sänkyni vieressä koska siskoni ja hänen miehensä olivat yötä "sairasyksiössämme". Jätin häkin kattoluukun auki jotta pystyn nopeasti sitä kautta kurkkaamaan potilaan tilaa tarvittaessa. Keskellä yötä havahduin siihen kun neiti yritti kammeta itsensä ulos kattoluukun kautta. Häkkiä oli myös askarreltu sisältä käsin koska sen kylkeä koristi ihan mukavan kokoinen reikä. Jotenkin ajattelin että leikkauksen jälkeen se nukkuisi yhden yön niin rauhallisesti että kevyempi majoitus onnistuisi. Käytin Popan ulkona ja kävely onnistui jo paljon paremmin kun eilen illalla.

Toisen kerran havahduin yöllä siihen että neiti oli keksinyt vuosisadan idean: hämpä painaa kuonoaan maahan ja taittaa kaulurin reunaa maata vasten niin että saa siitä otteen. Reuna oli kärsinyt jo muodonmuutoksen moisesta harrastuksesta. Kestääköhän kauluri meidän käyttöä koko tän 10-12 päivää?!

Popa on saanut olla koko päivän yksiössään. Olen käyttänyt sitä ulkona vain muutaman kerran tarpeillaan ja näissä reissuissa on mennyt alle 5min. Liikkuminen on parempaa kuin eilen mutta vieläkin todella jäykkää. Etenkin liikkeellelähdöt könkätään kovasti. Liikkuminen vetryy ulkoillessa kun Popa on saanut kävellä pidempään. Neidin mieli menisi jo kovaa eteenpäin mutta jalat eivät tule perässä. Ulkona se yllätti minut tarjoamalla heti hätäisen pissan jälkeen seuruuta. Työkoira mikä työkoira..

Se on tyytynyt potilaan kohtaloonsa yllättävän hyvin. Kaikenlaista pientä tuhmuutta sen täytyy harrastaa (esimerkiksi operoida kauluria ja kaikkea mahdollisen mihin kaulurin kanssa ylttää.), mutta pääosin se on vain nukkunut. Muutamat kiukkukohtaukset se on vetänyt jos yksiön ulkopuolella on tapahtunut jotain kiinnostavaa. Silloin volyymi nousee ja neiti avaa ihanan kimeät äänihuulensa. Kovasti sillä on myös yritystä leikkiä esimerkiksi sukalla, mutta tylsä mamma estää nämä yritykset heti.

Tein sen virheen että katsoin äänet päällä treenivideota netistä ja siitäkös se metakka vasta lähtikin.



perjantai 13. tammikuuta 2017

Olipa kerran Popan leikkaus

Tänään sain kokea tähän astisen elämäni pisimmät 8h. Vaikka en pidä itseäni mitenkään taikauskoisena ihmisenä niin silti minua kylmäsi ajatus siitä että Popa joutui veitsen alle perjantaina 13. päivä. Yritin olla ajattelematta sitä, mutta viime yönä paniikki otti vallan ja kehitin kaikki kauhuskenaatiot. Ja kyllä, ne pitivät sisällään senkin että koska on perjantai 13.päivä niin ortopedi unohtaa mikä on osteokondroosi ja joutuu googlaamaan sen samalla kuin harjoittelee leikkausta tähystämällä banaania.

Huonosti nukutun yön jälkeen Popa herätti minut kuudelta. Kävimme lyhyesti ulkona ja kiiruhdimme bussilla kohti Nekalan Evidensiaa.

Popa otettiin sisään klo 8, mutta se joutui odottamaan omaa leikkaustaan jonkin aikaan. Minulla oli tästäkin omat kauhukuvani mutta neiti oli hoitajan mukaan ottanut oikein rennosti ja odottanut kiltisti vuoroaan.

Ennen leikkausta siitä otettiin verikoe elinarvojen tarkistamiseksi nukutusta varten ja ne todettiin normaaleiksi.


Popan jättäminen eläinlääkäriin oli kamalaa. Leikkaava eläinlääkäri oli oikein ihanan ja asiantuntevan oloinen, joten Popa oli hyvissä käsissä. Silti joku yliväsynyt ja tunteikas puoli minussa itki sitä että hylkään pentuni vieraaseen paikkaan aivan yksin.

Odotus oli kamalinta ikinä. Onneksi siskoni ja äitini tulivat Tampereelle ja me kävimme läheisessä kaupassa pyörimässä. Joskus yhden aikaan lääkäri soitti: kaikki oli mennyt hyvin!

Tuon lauseen jälkeen en enää kuullut mitään muuta vaan huokaisin helpotuksesta. En ymmärtänyt edes kysyä mitään fiksua. Tähystyksessä oli löydetty molemmista olkanivelistä olkaluun kaudalisella nivelpinnalla osteokondroosimuutos. Irtopaloja ei löytänyt kummastakaan olasta, mikä on hyvä juttu.

Hämmentävää oli että vasemman jalan muutos oli isompi kuin oikean jalan muutos. Popahan on ontunut vain oikeaa jalkaansa ja reagoi siihen taivuttaessa vahvemmin.

Popa sai mukaansa antibioottikuurin, tulehduskipulääkekuurin ja jotain vahvempaa mömmöä jota annetaan 8h välein tarvittaessa.


Tikit poistetaan 10vrk kuluttua. Siihen asti Poppana kulkee paita päällä suojana tai kauluri päässä jotta neiti ei pääse itse operoimaan niitä. Samalla kerralla neidille aloitetaan Cartrophen pistossarja, jonka kotona pistämistä kammoksun jo nyt. Ehkä saan maaniteltua jonkun pistämään sen puolestani. Tikkien poiston jälkeen Popa aloittaa myös fysioterapian.

Elämä jatkuu nyt ihan totaalilevolla. Käydään vain pihassa asioilla 10-15min.
Vältetään liukastumista, pomppimista ja ryntäilyä (mikä on helpommin sanottu kuin tehty).

Popa sai heräillä vielä eläinlääkärissä neljään asti, jonka jälkeen haimme sen kotiin. Autolla, emme sentään bussilla tällä kertaa.

Popa oli syönyt hyvällä ruokahalulla toipilasmuonaa eläinlääkärissä. Pesi oikein kupinkin. Kävelemään se ei kuitenkaan pystynyt joten kannoimme neidin autoon.



Kotona Popa on vain nukkunut lämpimässä peiton alla. Askartelin t-paidasta sille suojan tikkien päälle. Koko illan aikana Popa on vain kääntänyt muutaman kerran kylkeä, muuten sairashäkissä on ollut hiljaista ja rauhallista. Nautitaan nyt tästä, kohta meininki voi olla jo vähän railakkaampaa.







keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Olipa kerran Priya tokoilee



Iloisempia aiheita välillä.

Priya on kulkenut tällä viikolla hallilla yksin. Se, että pentu on jätetty kotiin on hieman noussut neitokaisen hattuun ja minulla on ollut hieman kahjo aussie kaverina. Parempi näin! Priya on aina parhaimmillaan vähän kahjona. Luulen kuitenkin että tästä "mamman kanssa kahdestaan"-jutusta lähtee aika nopeasti viehätys ja kohta punainen jo neuvottelee kanssani lomapäivistä.

Popa on ollut lomalla ja odottelee perjantain leikkausta. Omasta mielestään neiti on elämänsä kunnossa joten sen rauhallisena pitäminen on ollut nyt jo mielenkiintoista. Toivon että leikkauksen jälkeen toipuminen veisi edes vähän sähikäisen virtaa ja se malttaisi paremmin olla oloneuvoksena. Kaivoin nosework-kamat kaapista ja olemme aloittaneet hieman eukalyptyksen tunnistamista. Lisäksi olemme opetelleet kyljellään paikallaan makaamista tulevaa kuntoutusta varten.

Rakensin vierashuoneeseemme Popalle sairasyksiön. Huoneen oveen laitetaan koiraportti, jotta mustavalkoinen pommi ei pääse räjähtämään koko taloon vapaaksi (ainakaan toivottavasti). Huone on tarpeeksi pieni että neiti ei mahdu ottamaan siellä mitään kunnon spurtteja, mutta se on tarpeeksi iso kunnon jaloitteluun (en halua pitää Popaa koko ajan häkissä, mutta vapaana koko kämpässä se on aika vallaton). Levitin vierashuoneen vuodesohvan auki koska ajattelin nukkua siellä Popan kanssa leikkauksen jälkeen ja jotta Popalle ei tulisi kiusausta hypätä sohvalle. Huoneessa on valtava metallihäkki rauhoittumiseen ja lattiat vuorasin matoilla jotta Popa ei pääse liukastumaan.

Mutta takaisin Priyan tokoihin. Kuvasin moisesta videon. Liikkeet on valittu ajatellen kouluttajakoulutusta, jolle olen osallistunut tänä syksynä.

Vikalistaa en edes jaksa miettiä. Mutta Priyalla on hyvä asenne. Häntä heiluu! Ja vauhti on Priyaksi hyvä. Priya on ollut nyt muutaman päivän aivan loistava terapiakoira. Vaikka minua on kirpaissut jättää Popa kotiin ja mennä vain Priyan kanssa hallille niin punaisen kanssa olen saanut taas hymyn huulille.


maanantai 9. tammikuuta 2017

Olipa kerran koiranpentu sairastaa

Popa hieman huppleissa

Olen lukenut lähipäivinä koulutehtävää varten Paulo Coelhon Alkemistiä. Sen sivuilta löytyy sanonta:

"And when you want something, all the universe consprires you to achieve it." 

No ei ainakaan minun kohdallani. Tahtoa löytyy, toivoa ja halua sitäkin enemmän, mutta se ei tälläkään kertaa tuonut minulle tervettä harrastuskoiraa. Totuus on että nallekarkit eivät vain mene tasan tässä elämässä. Aloitetaanpa tarina alusta.

Ennen joulua olimme Popan sisarusten kanssa lenkillä onnistuneiden treenien jälkeen. Siskokset rymyävät puskassa ja yhtäkkiä pimeydestä joku kiljaisee. Popa könkkää kolmijalkaisena eteenpäin. Olimme keskellä metsää joten otin Popan vain hihnaan ja yritimme löytää lyhimmän reitin takaisin sivistyksen pariin. Matkan aikana ontuminen väheni olemattomiin ja kotona Popa riehui taas ympäriinsä täysin normaalisti. Seuraavana päivänä neitokainen ei ontunut mutta se oli mielestäni jäykkä etupäästään. 

Lähdimme lomalle Jyväskylään heti tämän jälkeen joten annoin Popalle vapaata. Jäykkyys väheni ja Popa palasi normaaliin liikuntaan. Alkoi neuroottinen kyylääminen. Tuijotin pennun jokaisen liikkeen. Ontuuko se? Oliko se jäykkä? Ponkaisin aina ylös kun kuulin että Popa nousi makuulta seisomaan jotta pystyin tarkistamaan ontuiko se etujalkojaan. 

Ja niinhän siinä kävi että ontuminen palasi. Sain onneksi nopealla aikataululla ajan ortopedille Nekalan Evidensiaan. Tänään raahasin Popan Virpi Armisen vastaanotolle neitokaisen ensimmäisille känneille. Ensin Popaa juoksutettiin ja lääkäri katsoi sen liikkeitä. Harjaantuneet silmät näkivät heti että Popa kevensi oikeaa etujalkaa. Omaan silmään neiti oli hieman kiihtynyt ja hermostunut vastaanotosta etten erottanut samanlaista ontumaa kuin aamulla. Taivutuksessa Popa reagoi molempiin olkaniveliin. Jo tässä vaiheessa olin jo yhdistänyt diagnoosin päässäni. Koska bordercollie+6kk ikä+etujalkojen mystinen ontuminen+mun tuuri = OCD. 

Popalle pistettiin piikki takapuoleen ja unta palloon. Se ei meinannut millään malttaa nukahtaa koska eläinlääkärin huone oli niin kiinnostava. Vihdoin se kaatui suorilta jaloilta makuulle ja nukahti.

Kuvista kurkisti sitten osteokondroosimuutos molemmista olkanivelistä.

Tässä Popan "potilaskertomus" eläinlääkärin sanoin:

"ANAMNEESI: Popa tuli klinikalle tutkittavaksi noin kuukausi sitten alkaneen oikean etujalan ontuman vuoksi. Oli levossa, jolla ontua kyllä väheni, mutta nyt taas liikunnan lisäyksen myötä alkanut ontumaan enemmän. Omistajan mukaan liikkuu etupäästä jäykästi.

STATUS: Seistessä keventää oikeaa etujalkaa. Tutkittaessa aristaa lievästi vasemman olkanivelen, voimaakkaammin oikean olkanivelen taivuttelua.

TOIMENPIDE: Popa rauhoitettiin röntgenkuvausta varten. Kummassakin olkanivelessä todetaan osteokondroosimuutos. Kyynärnivelessä ei ainakaan tällä hetkellä todeta röntgenologisia muutoksia.

HOITO: Koska Popa on pitkään ontunut oikeaa etujalkaa suosittelen ainakin tämän jalan kirurgista hoitoa, niveltähystyksellä tehtävää rustopalan poistoa ja luukudoksen tuorettamista.

Tänään Popa on väsynyt ja viluinen, joten pitäkää levossa ja lämpimässä. Muutenkin koira on hyvä pitää kevyellä liikunnalla leikkaukseen asti.

Nivelruston alaisen luukudoksen luutumishäiriö kasvuvaiheessa voi johtaa osteokondroosimuutoksen syntyyn. Syynä tähän häiriöön pidetään nykytietämyksen mukaan perimää, nopeaa kasvua, rakenne poikkeavuutta, traumaa tai ruokinnan epätasapainoa.

Kliiniset oireet ilmestyvät usein 4-8kk välillä ja melko usein leesio löytyy molemmin puolisena sekä oikeasta että vasemmasta olkanivelestä.

Suosittelen leikkaushoitoa; siinä irralliset rustoläpät poistetaan ja vaurioitunut alue puhdistetaan kyretoimalla. Tämä mahdollistaa uuden, terveemmän kudoksen muodostumisen alueelle.

Leikkauksen jälkeen koira tulee pitää levossa n. 4 viikon ajan. Tikkien poiston yhteydessä suosittelen aloittamaan Cartrophen-kuurin nivelruston aineenvaihdunnan parantamiseksi. "

Popa leikataan perjantaina ja sitten tämä blogi muuttuukin hetkeksi treeniblogin sijaan kertoukseksi tättähäärän kuntoutumisesta. Toivotaan että tämä jännitysnäytelmä päättyisi siihen, että Popasta tulisi minulle vielä harrastuskaveri. Ennuste toipumiseen on ihan hyvä. Paljon painoarvoa on sillä miten kuntoutus hoidetaan. Minä aioin ainakin omasta puolestani tehdä kaikkeni että pieni kultakimpaleeni toipuisi ja pääsisimme taas tekemään sitä mistä molemmat nautimme: treenaamaan yhdessä.

Haluan raportoida ja kertoa Popan leikkauksesta ja kuntoutumisesta koska kun diagnoosin jälkeen hyökkäsin internetin ihmeelliseen maailmaan, löysin harmillisen vähän muiden kokemuksia. Eniten minua kiinnostaa ihmisten kertomukset kuntoutumisesta ja koko prosessista. Toivon että sitten kun tämä koko höskä on meidän osalta ohi (päättyi se miten tahansa) niin google osaisi ohjata tänne kaikki jotka ovat samassa tilanteessa kanssani.

Sitten tuntemuksia: harmittaa. Totta hitossa se harmittaa kun harrastushaaveilta vedetään matto alta ainakin väliaikaisesti. Samalla iskee myös syyllisyys: olisinko voinut jotenkin estää tämän? Rikoinko pentuni? Sitten toisaalta taas odotan että leikkaus olisi jo ohi ja kuntoutuminen voisi alkaa. Tälläistä sattuu ja näiden kanssa pitää vain opetella elämään. Turha sitä on jäädä paikoilleen surkuttelemaan. Voihan olla että tämä ei ole meidän tarinassa este vaan hidaste. Harrastusmaailma on täynnä tarinoita jossa tästä samasta vaivasta on toivuttu ihan täysin. Ainakin minä teen parhaani että Popa kuntoutuu.

Pitäkää siis peukkuja että Popan leikkaus sujuisi hyvin! Kaikki vinkit ja tarinat kuntoutumisesta ovat erittäin tervetulleita. Kuin myös ideat toipilasajan aktivointiin (miten pitää ikiliikkuja rauhallisina..)

torstai 5. tammikuuta 2017

Olipa kerran Popan ensimmäinen joulu



Kuvasin hörökorvaisen tuholaisen ensimmäisestä joulusta videon. Makoilen tällä hetkellä kipeänä mukavasti sohvan pohjalla lämmittävän viltin alla ja hörpin kuumaa kaakaota. Ulkona paukkuu hurjat pakkaset. Nyt on hyvä hetki siis muistella mukavaa joulua koko perheen kesken. Mikään ei kyllä voita omien rakkaiden siskojen, äidin ja koko perheen koirien kanssa vietettyä aikaa.

Video tallentui jostain syystä 12min pituisena vaikka oikeasti se kestää vain 5min. Loput on vain mustaa.