torstai 16. kesäkuuta 2016

Olipa kerran peli jota kutsumme tokoksi

Se on kyllä hassu juttu miten yksi hieno ilta voi huuhtoa pois niin monet huonot treenit. Voi kuinka monta kertaa olen lähtenyt kentältä vannoen että en palaa sinne. Inissyt ilmaan että "tämä on toivotonta ja minä en vain osaa". Pahinta on se kun vertaa omaa räpellystään muihin koirakoihin ja tuntee auttamatonta alemmuuskompleksia. Jotenkin sitä osaa aina maalata itselleen rumat kehykset: "olen ihan kamalan huono kouluttaja ja minulla on hankala koira." Miksi se on joskus niin vaikeaa sanoa että "minä olen taitava ja koirani on kehittynyt paljon."?

Itse koen tokossa palkitsevana ne hetket kun ymmärrän jotain uutta tai ratkaisen jonkun ongelman. Jotkut sanovat että toko on pilkunviilaajien laji, ehkä se on sitäkin, mutta minusta se on vielä enemmän ajattelijoiden laji. Himotokoilija rakastaa ratkoa ongelmia! Ei tätä lajia kisaamisen vuoksi tehdä. Minulle onnistuneet treenit tarkoittavat koiralla ja ohjaajalla hyvää asennetta ja mielellään pohtimista. Se on sitten ihan parasta kun molemmat napsahtavat paikoilleen.

Tälläisen illan sain viettää eilen Tampereen eteläpuistossa.

Osallistuin ensin kuunteluoppilaana Piia Karisen asennetreeneihin, jossa harjoitellaan tokoon tarvittavaa asennetta. Sen jälkeen teimme Priyan kanssa ruutua ja eteenlähetystä saman kouluttajan EVL/VOI - kurssilla. Tältä kurssilta olevat muistiinpanot toisessa postauksessa, tämän tekstin tarkoitus on märehtiä lempi aihettani: asennetta. Muistakaa että testi on mennyt sen mustan aukon läpi jota kutsun omaksi pääkseni.


TREENIT ON PELIÄ

Leikkimistä on vaikea määritellä. Sen ilmentyminen riippuu täysin osapuolten keskinäisestä yhteentörmäysestä, jonka lopputulos on aina erilainen. Yksinkertaisuudessaan leikki tarkoittaa vapaaehtoista toimintaa, jossa molemmilla osapuolilla on hauskaa. Leikki on peli, johon ei kuulu pelko tai pakote. Sen kuuluu olla liikkuvaa ja varioida rytmiltään pysyäkseen mielenkiintoisena. 

Treenausta voi hyvin ajatella yhtenä isona pelinä koiran kanssa, joka noudattaa leikin määritelmää. Se on (toivottavasti) molempien osapuolten mielestä vapaaehtoista toimintaa, jossa kaikilla on (ainakin suurimmaksi osaksi) hauskaa. Siihen ei kuulu pelko eikä pakote. Hyvä treeni liikkuu, muuttaa muotoaan ja rytmiään jatkuvalla sykkeellä. Kuten ei hyvä pelikään, ei myöskään hyvä treeni toista itseään. Kukaan ei jaksa peliä jossa jokaisen siirron voi arvata ennalta.

Aloitimme puhumalla palkkauksesta. Tämän asian olen maininnut täälläkin monta kertaa, mutta mainitsempa vielä kerran: saalis ei juokse koiran suuhun. Oli kyse sitten namista tai lelusta, sen tavoittelemiseen joutuu tekemään työtä. Ihmisillä on usein aika yksioikoinen käsitys palkkaamisesta. Se tarkoittaa joko namia tai lelua työnnetään koiran suuhun. Todellisuudessa palkka on juuri se mikä tekee koiran sillä hetkellä onnelliseksi. Meitä kehotettiin miettimään arjessa hetkiä joissa me aidosti pidämme hauskaa koiran kanssa. Mitä me silloin teemme? Millainen fiilis meillä on? Näitä asioita voi tuoda kentälle mukanaan. Joskus se palkka voi olla vain se että koira pääsee syliin tai Priyan tapauksessa se että se saa juosta kanssani ja pomppia hurjasti minua päin. 

Leikkimisenkään ei tarvitse olla sitä samaa repimistä ollakseen "hyvää". Toisille koirille lelun repiminen ohjaajan kanssa tuo liian suuren konfliktitilanteen ollakseen täysillä hauskaa. Lelun saalistaminen sensijaan saa yleensä koiran kuin koiran kiinnostuneeksi. 

Tämä saattaa kuulostaa hassulta, mutta tärkeintä leikkimisessä on se, että myös ohjaaja leikkii lelulla, ei koiralla. Tämä asennemuutos leikkihetkeen tarkoittaa sitä, että joskus ohjaaja saattaa riekkua pitkin kenttää lelunsa kanssa yksin ja yleisö katsoo vierestä säälivästi, että "onkohan tuolla tyypillä kaikki kotona". Näin ohjaaja voi laittaa rakkaan lelunsa taskuun, viedä koiransa tauolle ja sanoa että yritti kaikkensa. Olisi tietysti helpompaa vain seistä ja antaa koiransa roikkua lelussa tai työntää se väkisin sen suuhun. Itse kuitenkin uskon että jokainen koira arvostaa enemmän leikkikaveria joka laittaa itsensä täysillä likoon. Me ihmiset olemme joskus niin supertylsiä! Katsokaa vaikka keskenään leikkiviä oiria, onko leikki koskaan samanlaista?

Lelulla leikkiminen tarkoittaa myös sitä että koiran kanssa täytyy kilpailla lelusta. Lelu heitetään maahan ja koiraa estetään kaikilla tavoilla nappaamasta sitä. Se ryövätään nokan edestä, sen kanssa hihkutaan ja se yritetään omia. "Minun aarteeni!" Ohjaaja huutaa ja yrittää suojella leluaan Mustilta, joka tavoittelee sitä silmät kiiluen.

LÄHTÖLAUKAISU

Kävimme seuraavaksi läpi asiaa nimeltä trigger. Trigger on nimensä mukaan se laukaisin, joka saa koiran ampumaan kohti tehtävää kuin ammus. Kyse on jännitteen luomisesta, siitä hetkestä jolloin on näennäisesti tyyntä ennen hurjaa myrskyä. Koira yhdistää nopeasti jännittyneen ohjaajan lähtölaukaukseen kohti leikkiä ja kivaa tehtävää. Tarkoituksena on luoda tilanne jossa koira tietää kevyesti jännittyvästi ohjaajasta sen että nyt sen kannattaa kerätä itsensä keskittyneeseen lähtöön. Sama ilmiö tulee usein ilmaiseksi agilityradalle lähdössä: koira kerää itseään ja patoutuu lähdössä, ohjaaja asettuu lähtövalmiuteen, jännittyy ja vapauttaa koiran radalle, koira ampaisee eteenpäin kuin tykinkuula.

Harjoittelimme tätä asennossa pysymisen kanssa. Koira pyydettiin sille vahvaan asentoon, johon sitä palkattiin useammalla namilla. Sitten ohjaaja jännittyy ja vapauttaa koiran hurjaan leikkiin.

Aluksi jännite luodaan suureellisilla eleillä, mutta lopputuloksena riittää vain ohjaaja joka pidättää hetken hengitystään. Olen tehnyt tätä harjoitusta tiedostamattani Priyan kanssa N-Y-T NYT!-leikin avulla. Kokeilin eilen eteenlähetyksessä jännittää itseäni samalla tavalla koira perusasennossa ja Priya asettui saman tien kyyryyn, steppasi tassuillaan ja alkoi itsekin valmistautua lähtöön. Se ampui eteenpäin heti käskyn kuultuaan.

Koiran pitäisi odottaa asennossa hievahtamatta, joten sain kotiläksyksi opettaa steppaamisen ja painumisen pois. Priya patouttaa itsensä lähtöön paremmin ilman turhaa liikkumista.

KOIRAN OLETUSARVO

Törmäsimme käsitteeseen koiran oletusarvo. Miten se on tärkeää ottaa huomioon treeneissä? Ensinnäkin, kouluttaessa haluamme, että koira olettaa ohjaajan olevan tärkeämpi kuin ympäröivät häiriöt. Taistelussa häiriöitä vastaan meillä on käytössämme oikeastaan vain kaksi asetta: palkkaus, jolla voimme muuttaa koiran oletusarvoa kohti ohjaajaa tai etäisyys jota otamme häiriöön.

Koiraa, joka haluaisi mieluummin tuijotella kentän muita koiria palkataan tiheästi siitä, että katsoo ohjaajaansa ja näin se siirtää oletusarvonsa siihen että ohjaajan luona tapahtuu jotain kivaa. Piia kertoi tekevänsä samaa esimeriksi neliraajahalvaantuneena pissaa nuuskivan uroksensa kanssa. Koira kutsutaan ensin luokse muutaman metrin päästä. Jos se ei tottele pyyntöä, se haetaan pannasta luokse. Ohjaaja siirtyy vähän kauemmas ja kutsuu koiran luokse. Jos se nyt tottelee pyyntöä niin se palkataan heittämällä nami maahan sen hajun lähelle jossa koira äsken jumitti. Harjoitus toistetaan niin monta kertaa kun tarvitaan siihen että koira reagoi käskyyn mukisematta. Sen oletusarvo tilanteesta on muuttunut, nyt se kokee kannattavammaksi kuunnella kutsua kuin jäädä imppaamaan tuntematonta hajua.

Aina ennen harjoituksen aloittamista, ohjaajan tulisi miettiä mitä koirani olettaa että tässä tapahtuu. Onko se ohjaajan kanssa vai olettaako se paremman vahvisteen tulevan kentän laidalla olevista hajuista. Huolehditaan siitä että koiran oletusarvo on tehtävässä ennen aloitusta. Toisaalta jos koiraa on palattu esimerkiksi maahanmenoista, se alkaa todennäköisesti ennakoida maahanmenoa. Se olettaa että maahanmenot ovat kannattavia. Tälläisessä tilanteessa palkkaamme sitä esimerkiksi seuruusta kunnes oletusarvo on siirtynyt seuruuseen. Nyt koira olettaa vahvisteen tulevan seuruusta. Sitten annetaankin maahanmenokäsky. Koira oppii että me ohjaajat olemme vastuussa siitä mistä asiasta vahviste tulee.

Palkatessa otetaan huomioon se mitä koira olettaa olevan palkkana. Jos se olettaa saavansa pallon, mutta saakin ruokaa voi palkka olla pienoinen pettymys mikä tuo koulutustilanteeseen ikävän konfliktin. Joillain kouluttajilla (niin kuin minullakin) on eri palkkasanat lelulle ja namille välttääkseni tilanteen jossa ahne possuni pettyy kun taskusta tulee pallo. Palkkoja vaihdellessa on tärkeää käydä läpi se että koira vaihtaa oletusarvonsa palkasta toiseen eikä jää kaipaamaan jotain muuta (esim namien syöttäminen kunnes pallo on unohtunut), jotta tilanteeseen ei jää ikävää makua. Joskus sitä törmää hassuun ajatukseen että koiran täytyy ottaa se palkka jonka me haluamme sille antaa. Palkan tulee olla aina sellainen minkä koira haluaa. Jos käytetään erilaisia palkkoja, niiden vaihtelua täytyisi harjoitella, jotta treenitilanteessa vältyttäisiin ikäviltä konflikteilta.

TREENIEN LOPETUS

Minä olen onnistunut opettamaan koirani rynnimään riemuissaan kentältä pois häkkiin treenien loputtua. Useammn kuitenkin näkee koiria jotka eivät halua pois kentältä ja ohjaajia jotka yrittävät väkisin pyydystää ne tauolle. Tälläinen käytös ohitetaan usein sanomalla "ihanaa kun se tykkää treenata!" Mitä koiran päässä liikkuu tälläisellä hetkellä kun treenit loppuivat sen mielestä kesken? Mamma on ainakin maailman ikävin ihminen kun se raahaa minut pois kentältä. Treenien loppuminen saattaa olla koiralle ahdistava asia joka tuottaa ylimääräisen konfliktin ja vaikuttaa yleistyessään koko treenien ilmeeseen.

Vastaus: loppupalkka.

Tehdään siis treenien lopetuksesta yhtä mukava asia kuin aloituksesta ja poistetaan näin sitä ympäröivä konflikti. Priyalle on käytetty aina loppupalkkaa tai muutamaa ylimääräistä namia jonka se saa kun menee häkkiinsä treenien lopuksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti