lauantai 11. kesäkuuta 2016

Olipa kerran koska minä olen sen arvoinen

Oltiin tänään tamskin sm-joukkueiden treeneissä, joita veti Maiju Ojamies. Motivaatio treeneihin lähtöön oli aika nollassa. Taivasta pilkuttivat ikävän näköiset sadepilvet ja treenipaikalle piti suunnistaa kahdella bussilla. Kaiken kivan lisäksi myöhästyin vielä toisesta bussista ja jouduin kykkimään pysäkillä melkein puolisen tuntia ennen kuin seuraava kyyti saapui.

Sain itseni kuitenkin koottua ja raahasin luuni treeneihin. Onneksi sain koska treenit olivat todella hyvät.



Neitokainen nuokkui jaloissani, joten aloitin treenit luettelemalla kaikki ne jutut mitä en tänään voi tehdä. Jatkoin sillä miten neitoa pitää palkata ja lopetin siihen mitä minun pitää tehdä jotta nämä treenit nyt onnistuisivat. Änkytin siis paljon lauseita "syystä a, b, c ja d en voi x,f,g ja h vaan minun täytyy d,g,k ja l."

Maiju pyysi minua näyttämään yhden treenipätkän. Hulluttelin Priyan kanssa ja tein muutaman ruudun. Prillis karkasi ruutuun, haukkui ja heilui omiaan ympäri kenttää. Käsivarteeni ilmestyneestä mustelmasta päätellen napsimistakin taisi tapahtua. Kaikenlaista sikailua siis. Lopuksi muutama seuraamispätkä hullulla palkalla.

Sitten tuli palautteen vuoro, jonka viesti oli seuraava: Priyasta loistaa se että minä en usko olevani tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen ohjaaja. Kouluttajamme totesi minun olevan tarpeeksi hyvä. Vaikka en ole vielä kovin kokenut ja parantamista riittää niin kuitenkin olen teknisesti taitava, olen ahkera ja minulla on se palo kehittyä. Kentälle mentäessä kuitenkin elän sellaisessa uskossa että joudun loihtimaan useamman sadetanssin ja kutsumaan muinaisia jumalia loitsimaan kanssani jotta saan koirani kiinnostumaan.

Tämä on tietysti jossain määrin totta ja kaikuu suoraan punaisen historiasta koirana jota on hieman haastava motivoida. Jos tilannetta katsotaan kuitenkin siltä kantilta että työkoirarotuinen koirani elää luonani täysihoidossa. Minä ruokin sen, lenkitän sen ja järjestän sen viihdyseksi kaikkia sirkushuveja. Huolehdin siitä että se saa tarpeeksi ravintoa ruuastaan ja lihashuoltoa hierojalta säännöllisesti. Minä raahaan sen joskus jopa tunnin matkoja julkisilla treeneihin, mietin mistä palkoista se tykkää ja miten voin olla sille mahdollisimman reilu ohjaaja. Näinhän sen pitääkin olla. Kaikki tämä on osa koiraharrastusta. Jotenkin minun on vain ollut vaikea pitää itseäni treeneissä sen arvoisena että koirani haluaisi tehdä työtä kanssani.

Treenien pitäisi pudota jompaankumpaan vaihtoehtoon. Ne joko a) sisältävät MINUN valitsemiani harjoituksia, jotka suoritetaan minun säännöilläni tai b) me emme treenaa. Tämä on se mustavalkoisuus mikä minulta puuttuu. Kun olen raahannut koirani treeneihin (ja joskus tämä tarkoittaa melko mielenkiintoista logistista haastetta), haluan tietysti kovasti myös treenata siellä. Jos ovela koirani kuitenkin päättää että hän ei tänään halua tehdä asioita a,b tai c koska ne ovat mälsiä niin minä käännän helposti treenit Priyalle suotuisampaan suuntaan. Pääsemme tilanteeseen jossa teetän Priyalla vain hauskoja harjoituksia, sallin siltä haukkumista ja napsimista, karkailua ja riekkumista koska haluan vaan niin paljon treenata en kanssa. Enkä jollain tasolla usko että minä olen sen arvoinen että koiran pitäisi haluta pyrkiä tekemään kanssani hommia minun säännöilläni.

Eli: jos koira on terve, sille ollaan harjoituksissa reiluja ja sitä palkataan sitä kiinnostavalla tavalla niin kaikki mitä kentällä tulisi olla minun valintani. Ei minun koirani valinta. Jos neiti vain lahnailee, haukkuu, napsii, nuuskii ja haaveilee niin sitten emme treenaa. Koska se että se saa olla minun kanssani kentällä on niin arvokasta että sitä kannattaa haluta tehdä minun säännöilläni.

Sellaista tänään. Maiju heitti erääksi ratkaisuksi toisen treenikoiran hankkimista. Se luo automaattisesti kilpailutilanteen jossa minun kanssani vietetty aika on koiralle arvokasta. Silloin minun ei tarvitse raahautua kentälle ihan vain toteamaan että Priya ei ole tänään sillä tuulella. Tähän minä vastasin salamyhkäisesti että "tilauksessa on."

Tämä kuulostaa nyt ehkä pahemmalta kun oikeasti on kun ongelman selittää näin yksinkertaistetusti. Oikeasti kyse on vain pienestä asenteen ryhdin korjaamisesta treenikentällä. Arjessa en todellakaan katso sormien läpi minkäänlaista haukkumista tai muutakaan sikailua. Treenikentälle se on jotenkin päässyt luistamaan motivaatio-ongelmien myötä.

Kaikkea tuo rakas possuni minulle opettaakin.


4 kommenttia:

  1. Halusin vaan kiittää mahtavasta blogista! Itselläni on harrastuskoira vasta haaveissa ja teidän haasteista ja onnistumisista on ollut silmiä avaavaa lukea! Sä oot mahtava ja sun koira on mahtava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista! Tsemppiä pentuprojektiin! Olet valinnut loistavan harrastuksen :)

      Poista
  2. Huomasin taas eilen, että maailma on pieni. Aloitimme viikko sitten Armaksen kanssa Haukkuvaaran agilityn valmennusryhmässä - täältä tuttu Panu on samassa ryhmässä. Tajusin sen kotiin ajaessa kun mietin, missä minä olen tuon mustan spanielin nähnyt :).
    t: Heli http://luimupupu.wordpress.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, onpas pieni maailma :) Priyakin on joskus käynyt Julian opissa. Olen tykännyt :D

      Poista