sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Olipa kerran aussien kutale


Eilen sain tokoähkyn. Syynä oli Oili Huotarin koulutus, joka piti sisällään 9h tiukkaa tokoilua. Olin Priyan kanssa mukana koirakkopaikalla. Podin hieman vaikeusia päättää treenimme aihetta. Olen saanut lähiaikoina niin paljon hyviä harjoituksia ongelmakohtiin enkä oikein koe olevani jumissa missään muussa. Meinasin jo ottaa pureskeluun jonkun ylemmän luokan liikkeen, jota olen laiminlyönyt lähiaikoina, mutta sitten päätin repäistä laastarin kisatreenin suhteen.

Olen ollut todella laiska tekemään kisatreeniä. Meillä on treenailtu lähinnä asennetta, leikkimistä, kouluttamista yleensä joten kisamainen on sopinut vähän huonosti kuvioon. Lisäksi olen kehittänyt siitä pienen mörön. En tiedä olikohan se nyt ihan valoisa idea "repäistä laastari" Oili Huotarin ja yleisön edessä, mutta tulipahan kokeiltua.

Ei se mennyt ihan putkeen mutta sisälsi kyllä oleellisimmat ongelmat tällä hetkellä.

Nouto oli Priyaksi vauhdikas (Priyalla on ihan oma "vauhdikas" mikä ei kuvaa samaa kuin muiden samanrotuisten koirien vahdikas). Siinä ei oikeastaan ollut mitään kommentoitavaa. Sitten mentiinkin suohon kun neiti tajusi että tämä on kisatreeni. Onkimista perusasentoihin, typeriä huolimattomuusviheitä liikkeissä ja ÄÄNTELYÄ. No ainakin työskentely oli innokasta.

Esittelin Priyan kouluttajallemme sanoin "aussien kutale". Oili ihmetteli sanavalintaani aluksi mutta demostraatiomme jälkeen hän tokaisi: "nyt tiedän mistä se kutale-nimitys tulee."

Saimme aikamoisen läksytyksen ääntelystä. Olen antanut sen aikalailla kukkia vaan koska se on tehnyt hyvällä vireellä silloin kun ääntä on tullut. Niinkuin olen blogissa useamminkin murehtinut, minusta tuntuu että se on "ääni tai ei mitään". Oili oli eri mieltä. Hän sanoi että nyt riitti se ääntelyn salliminen. Vire saattaa hetkellisesti laskea kun työstän ääntä pois mutta kyllä se vauhti sieltä palaa.

Tiedän että olen itse aiheuttanut tämän ääntelyongelman. Maailman huonoin kouluttaja-palkinto menee taas vaihteeksi tähän osoitteeseen (hehheh). Turhauttavaa tässä on se, että nykyään oikeasti nautin Priyan kanssa työskentelystä. Vauhti ei vieläkään päätä huimaa, mutta nyt se oikeasti nauttii tehdä töitä kanssani enkä joudu kiskomaan sitä matkalaukkuna ympäri kenttää. Pelkään että äänen kitkeminen kitkee myös vireen ja olemme kohta taas lähtöruudussa.

No joo. Tänään kävimme Marjan ja Pörrin kanssa tokoilemassa (koska eilinen 9h ei ollut tarpeeksi). Prii haukku kierrossa, kielsin, laitoin luopumaan ja sain hiljaisen suorituksen joka oli aivan yhtä nopea kuin möly-versiokin. Loput treenit teimme hiljaisuuden vallitessa ja vireestä ei todellakaan ollut puutetta.

Opin siis:

- Nyt loppui se hemmetin kisatreenin välttely. Harjoittele edes välejä säännöllisesti.
- Puutu ääntelyyn
- Usko itseesi ja koiraasi. Jos et itse usko teihin  niin ei usko kukaan mukaan. Olet tehnyt jotain oikein sen kanssa ja vaikka puutut ääntelyyn se ei tarkoita että sinulla on automaattisesti  lahna taas kainalossa.
- Älä mene kuoppaan koiran perässä. Jos Priya paineistuu niin sinä nypit tunteet pois pelistä ja nostat Priyan sieltä kuopasta pois. Se on parempi palvelus koiralle. Minulla on ollut tapana hieman mennä kuoppaan sen perässä.

Treenit olivat aika rankat minulle. Sain läksytyksen oikeasta asiasta mutta se oli silti läksytys ja ne eivät ikinä ole kivoja. Onneksi sain taas monelta muistutuksen siitä miten pitkälle me ollaan tultu siitä koirakosta joka Niihaman kentällä yritti saada koiraansa kiinnostumaan nameista ja jolle leikkiminen oli täysin pois suljettu palkkaustapa. Kehitystä ei itse näe koska sitä kasvaa niin siinä mukana ja tavoitteet muuttuvat kehitysen mukana. Onneksi treenikaverit ja kouluttajat ymmärtävät välillä muistuttaa siitä niin sitä osaa pysähtyä olemaan itsestään ja koirastaan ylpeä.

Sain taas hyvän herätyksen ja motivaatio treenaamiseen kasvoi taas hurjasti. Kyllä me vielä se ääntelykin hakataan. Sitten meitä ei pysäytä mikään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti