tiistai 2. helmikuuta 2016

Olipa kerran ei niin kauhean vakavaa


Heräsin tänään positiiviseen ajatukseen: meillä on Priyan kanssa vihdoin hauskaa. Me emme ole tokotaivaan kirkkain tähti. Me olemme aika tavallinen koirakko, joka kompuroi eteenpäin ja hajottaa pakan useammin kuin korjaa sen. Mutta meillä on ihan hemmetin hauskaa. Meillä on niin hauskaa, että koko halli kaikuu naurusta ja riemukkaista haukahduksista. Treenikentällä olemassa ei ole ketään muta kuin me kaksi, minä ja Priya, ja yhdessä nauramme toistemme jutuille. Tästä ei ekä synny mitään hirveän vakavasti otettavaa, mutta tärkeintä on että meillä molemmilla on kivaa. Eikö niin?

Usein koirankoulutuksessa keskitytään paljon siihen miten koiralle huomautetaan virheistä. Tuttumme Lilo-kelpie kirjoitti hyvän jutun aiheeseen liittyen. Käykäähän kurkkaamassa! Yleensä en jaksa vaivata päätäni voivottelemalla tuntemattomien koirakoiden tekemisiä, mutta viime viikolla törmäsin todellä ikävään näkyyn. Eräs tuntematon koirakko harjoitteli kontaktin pitoa häiriössä. Kaksi avustajaa loi älämölöä häiriöksi niin lähellä että koiran kontakti putosi jatkuvasti. Se näytti hieman paineistuneelta eikä selvästi ymmärtänyt tehtävän ideaa. Ohjaajalta tuli vain negatiivista palautetta, "oho!" "oijoi!" kuorrutettuna fyysisillä nyppäisyillä ja koiran riuhtomisella. Virheitä sateli eikä tehtävää helpotettu ollenkaan. Kuulin myöhemmin saman koirakon voivottelevan että koiraan pitäisi saada enemmän asennetta ja virettä. Siinä vaiheessa olisin halunnut avata suuni.

Virhesignaaleja tai "ohottelua" käytetään paljon etenkin tokopiireissä. Taitavasti käytettynä ja kokeneella koiralla (joka oikeasti osaa jo asian!) virhesignaali on tehokas koulutuskeino.  Ohottelen ja voivottelen itsekin (yleensä enemmän siinä vaiheessa kun taito loppuu ja hermostuminen alkaa..). Esimerkkitilanteessa oli kuitenkin ohottelun ja palkan suhde suhde niin kierossa että siitä oli onnistumisen kaava kaukana! 

Varoitus: aion jakaa viisautta jonka opin Piian ja Riitan tokokurssilla ( tässä, tässä, tässä ja tässä ovat edelliset postaukset kurssiin liittyen). Älkää peljätkö, tämä postaus ei kuitenkaan mene täysin pelkäksi muistiinpanojeni pohdinnaksi vaan liitän loppuun meidän treenikuulumia videon muodossa.


Pennut tekivät kurssilla harjoitusta nimeltä collar grab. Ensivaikutelmani sanasta toivat mieleen katutappelun, jossa iso korsto nappaa pienempäänsä paidasta, nostaa ilmaan ja ravistaa. Koiraa ei kuitenkaan ole tarkoitus uhkailla ja ravistella pannasta, päinvastoin: kaulapannasta tarttuminen ehdollistetaan hyväksi asiaksi. Yksinkertainen harjoitus: tartu, naksu, nami. Tätä toistetaan kunnes koira on yhdistänyt pantaan tarttumisen positiiviseksi asiaksi.

Pantaa tarttumista voi käyttää jatkossa ikään kuin neutraalina herätteenä. Esimerkkitapaus jossa koira nuuskii maata kesken treenitilanteen. Sen sijaan että ohjaaja polkaisee maata, huutaa ja kiskoo koiransa "takaisin töihin" tai päin vastoin houkuttelee sen sirkuttamalla ja pyörittelemällä nakkia koiran nokan edessä, ohjaaja tarttuukin koiran pantaan. Koska pantaan tarttuminen on ehdollistettu koiralle mukavaksi asiaksi, ei tapahtumaan liity suurempaa draamaa. Ohjaaja nappaa pannasta ja vie koira toiseen paikkaan. Ohjaaja tarjoaa siihen muutaman helpon tehtävän, esimerkiksi käsitargetin ja palkkaa koiran. Koira on "takaisin hommissa". Ohjaaja voi sitten miettiä miksi koira piti maan nuuskimista kivempana vaihtoehtona kuin ohjaajan kanssa työskentelyä ja hoitaa syytä eikä oiretta.

Aikaisemmin mainitsemani ikävä treenitilanne olisi collar grabillä toteutettuna mennyt näin: koira katsoo häiriötä. ohjaaja nappaa koiraa pannasta ja siirtyy kauemmas/kääntyy poispäin häiriöstä. Ilman mitään suurempaa draamaa ja tai äänen korottamista koira saa uuden tilaisuuden ja onnistuu jos tehtävää on tarpeeksi helpotettu koiran tasoon nähden. Onnistumisen jälkeen voi koiraa haastaa uudestaan vaikeammalla häiriöllä.

On hyvä olla olemassa kaava jota voi koulutustilanteessa hokea itselleen. Kun koira onnistuu tehtävässä neljä kertaa, on aika tuoda mukaan haastetta. Kun koira tekee virheen tehtävää helpotetaan niin että koira onnistuu neljä kertaa, jonka jälkeen voidaan taas haastaa.

Kaava hakee tasapainoa sen välillä vaaditaanko koiralta liikaa vai liian vähän. En tiedä teistä mutta numerot auttavat minua kaiken sen kaaoksen keskellä jota kutsun treenitilanteeksi. Neljä ei ole maaginen numero vaan se perustuu siihen että 80% toistoista tulisi onnistua ennen kuin siirrytään eteenpäin. Neljää on vain helpompi ajatella kun 80% jos ei satu olemaan kävelevä ihmislaskin.

Näin oppimista tapahtuu haastamisen kautta, mutta vaalimme myös sitä mikä on tärkeintä kaikista: myös koiralla on hauskaa!!! Varsinkin nuorella ja kokemattomalla koiralla on oltava hauskaa. Harva koira on syntynyt sellaisella motivaatiolla ja pääkopalla ettei jatkuva epäonnistuminen (tai päinvastoin jatkuva saman hinkkaaminen ilman haastetta) tappaisi motivaatiota täysin.

Priya on opettanut minua pitämään hauskaa. Halusin mennä kentälle koiran kanssa "olemaan nin hemmetin tosissani, "tämä-ei-ole-naurun-asia-alokas-Priya-lopeta-se-hännän-heilutus-niin-voimme-aloittaa-marssimme-onnistuneeseen-suoritukseen-kunnes-kaadumme"-tosissani. Priya todisti hyvin nopeasti että vakavalla asenteella hän menee lakkoon, joten minunkin oli löysättävä pipoa. Priyalle ei voivotella, sille ei tehdä epäreiluja treenejä eikä sille hermostuta koska voimme sanoa sitten "heihei" kaikelle tokolle. Sanonnan "siperia opettaa" voisi kääntää minun elämässäni sanonnaksi "Priya opettaa".

Minun ongelmani on nykyään se etten osaa haastaa Priyaa tarpeeksi. Neljän toiston jälkeen jään siis junnaamaan siihen samaan tilanteeseen. Säännön ajattelu on saanut minut ryhdistäytymään tässä suhteessa. Priya alkaa nimittäin haukotella kun mamma ei osaa viedä juttua tarpeeksi nopeasti eteenpäin.

Eilen kävin tuttuun tapaan vetämässä maanantaitokoa päiväsaikaan tyhjässä hallissa. Otin hieman videota meidän menosta. Tein ruutua, kietoa ja noutoa häiriössä. Tyhjensin kaikkea satunnaista kentälle jotta priya joutuisi erottemaan missä kierto oli, missä ruutu ja missä kapula. Ruudussa minulla oli kosketusalusta paikkaa tukemassa. Priya osaa hakea ruutuun myös ilman sitä, mutta koska en häiriöteemaisessa treenissä halunnut puuttua ruudun paikkaan niin helpotin harjoitusta siitä päästä (kerroinhan että olen kova helpottamaan harjoituksia Priyalle vaikka se ei aina edes tarvitsisi sitä..)

Älkää missään tapauksessa ottako mallia videolla esiintyvästä koirakosta. Heillä on vähän liiankin hauskaa. Vakavasti otettava koirakko ei nauraisi yhdessä kun koira tekee typeriä virheitä. Eikä varsinkaan höpöttelisi koiralle kun se pelleilee omiaan. Priya palkkautuu helposti naurustani ja höpötyksestä joten videolla nähdään todella huonoa koirankoulutusta. Hyihyi meitä! Ei siis tiukkapipoille. Tiedoksi että Priyalla on ollut tuo sama kosketusalusta käytössä ties kuinka kauan ja ruudun paikka on opetettu sen avulla. Jostain syystä eilen se kuitenkin oli harvinaisen hauska.



Videolla Priya työskentelee harmittavan laiskasti. Häiriössä se yleensä hidastaa koska sen tarvitsee ajatella enemmän. Seuraavissa treeneissä keskitymme sitten taas vauhtiin ja asenteeseen. Mutta katsokaa kuinka hauskaa sillä on! Ja miten hyvin se leikkii!

4 kommenttia:

  1. Kiva teksti ja ihanaa, että treeneistä on tullut hauskoja - sehän se on ihan oikeasti kaikkein tärkeintä :)

    Mä käytän "oijoi" tai "oho"-lausahdusta etenkin tokon parissa melko paljonkin, mutta yritän ainakin käyttää sitä niin, ettei se ole ikään kuin negatiiviseen sävyyn annettu palaute, vaan ihan vain oma merkkisana sille, että nyt meni väärin. Tavallaan naksautuksen vastakohta. Naksulla haluan kertoa sen tarkan hetken, jolloin koira tekee oikein ja sitten esim "oho":lla taas yritän kertoa sen tarkan hetken, jolloin se tekee väärin. Kieltämättä välillä, jos itsellä alkaa olla hermot kireällä treenin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen tähän "oijoi"hin voi tulla turhan kireä sävy ja aina ei muista helpottaa treeniä riitävän nopeasti....

    Itse oon ainakin huomannut, että kun sitä väärästä toiminnosta huomauttamista käyttää oikein, niin saa koiran erottelemaan oikeat vääristä paremmin. Tässä siis ehtona toki juurikin toi oikeanlainen tapa käyttää tätä keinoa, koska paineistuneena mikään koira ei varmasti ole oppivaisimmillaan :)

    Ja tosiaan, kuten mainitsitkin, niin kyllä uuden opettamisessa mäkin käytän pelkästään sitä oikeasta toiminnosta palkkaamista ja sen vahvistamista ja vasta, kun koira alkaa hallita homman, otan käyttöön oikeasta palkkaamisen rinnalle myös sen virheestä huomauttamisen. Harmittavan usein kuitenkin näkee sitä, että kun otetaan käyttöön virheestä huomauttaminen (kun ajatellaan, että koira jo osaa), niin samalla oikeasta palkkaaminen hiipuu tai jää kokonaan. Ei ihmekään, jos motivaatio koiralta tippuu sellaisen myötä :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Samaa mieltä! :) Tokopiireissä noita neutraaleja virhesignaaleita näkee tosi paljon huippujen treeneissä. Olin just katsomassa toko valmennusrenkaan treenejä ja kyllä siellä "ohoja" sateli. Melkein kaikki tuntemani tokoilijat myös käyttää jotain virhesignaalia. Niin kuin sanoin: niin minäkin käytän, siihen vaan tulee minulla niin helposti ikävä sävy mukaan että Priyan kanssa olen alkanut hieman varomaan sitä. Jotenkin se tulee ulos aina niin tylysti ja Priyan motivaatio laskee kuin lehmän häntä. En myöskään koe olevani tarpeeksi mustavalkoinen ja taitava että olisin tarpeeksi reilu ohottelussa. Virhesignaali on siis oikein käytettynä tehokas keino, mutta se on naksun vastakohta niin kuin sanoit ja sen käytössä pitäisi mun mielestä olla vielä taitavampi kuin naksun käytössä jotta vahvistaa oikeaa asiaa eikä tapa koiran motivaatiota.

      Poista
    2. Jep, toi on niin totta! Mulla ainakin on se "vika", että oma hermorakenne ei aina riitä käyttämään sitä "oho"a oikealla tyylillä/äänensävyllä, vaan sitten jos jokin turhauttaa, niin purkautuu kyllä väistämättäkin koirankin aistittavaksi se... Iso kehittämisenkohde itsellä on se, että osaisi pysyä rauhallisena ja olla hermostumatta, vaikka jokin asia takkuaa ja että muistaisi aina riittävän nopeasti helpottaa tehtävää, mikäli näyttää, että enemmänkin kyse siitä, ettei koira oikeasti ymmärrä.

      Toko on siitä haastava laji, että siinä monesti ne ohjaajan "vireongelmat" kostautuu herkemmin. Agilityssa ainakin Jippi palkkaantuu niin isosti jo siitä tekemisestä, että vaikka siellä mä olisi hieman ärsyyntynyt, niin en usko niin herkästi sen takertuvan siihen, kun se keskittyy itsekseen putkien juoksemiseen ja palkkaa itse itseään ;)

      Poista
  2. Sain taas niin paljon ajateltavaa! Pakko varmaan koittaa tuota colar grabiä meilläkin. Varsinkin nyt kun hajut tuntuu vievän mennessään olisi hyvä olla joku tapa jolla johdonmukaisesti puuttua tilanteeseen eikä menettää hermojaan ja kiroilla ja potkia maata...

    VastaaPoista