torstai 18. helmikuuta 2016

Olipa kerran Panu 4v

Hyvää syntymäpäivää rakas lainaspanielini Panu! Tänään maailman napa, häntää heiluttavan maailman pääsimputtaja Paatrik Kermit Von ponteva-Kurnuttaja täytti kokonaiset neljä vuotta. Ensi viikolla juhlimme luppakorvaa oikein kunnolla.



tiistai 16. helmikuuta 2016

Olipa kerran high five! eli käsitarget


En ole vähään aikaan oppinut mitään niin hyödyllistä kuin käsitarget. Ettekö usko? Tässä todistusaineistoa.

Tähän käteen! Käsitargetista on tullut meidän treenien "high five!" joka kaikessa yksinkertaisuudessaan täyttää monta tarkoitusta. Toiminto on tarpeeksi yksinkertainen: jos tehtävää on vahvistettu tarpeeksi, koira pystyy suorittamaan sen suuressakin häiriössä. Kuitenkin targettiin koskeminen vaatii usein sen että koira on aktiivinen ja liikkuu kättä kohti sekä tarjoaa kosketusta ilman erillistä vihjesanaa. Vaikka aloite tulee ohjaajalta niin kosketus saa silti koiran liikkeelle ja aktiiviseksi passiivisen möllöttämisen sijaan. Kuonon työntäminen nenään poistaa koiralta myös esimerkiksi nuuskimisen mahdollisuuden ja kääntää näin koko huomion enemmän ohjaajaa kohti. 

Halusin jakaa teille tilanteita jossa olen kokenut hyödylliseksi sen että saan lukittua koirani kuonon käteeni.

Käsitarget on maailman yksinkertaisin opettaa. Jos ojennat koiralle kätesi niin se luultavasti työntää kuononsa sitä kohti. Tämä on ensimmäinen temppu jonka aikoinani opetin Priyalle (ja Panulle). Olen aina pitänyt sitä sellaisena helppona asiana joka opettaa koiralle alkeet siitä että omalla toiminnallaan se voi saada palkkion. Olen käyttänyt sitä samalla myös naksuttimeen ehdollistamisessa. Kestoa targettiin opetin vasta tänä syksynä. Koira pitää siis kuonoansa kiinni kädessäni niin kauan kunnes vapautan sen. Tämän keston kautta meidän "high five!" sai aivan uusia merkityksiä.

Käsitargetti kulkee meillä mukana treenien ongelmatilanteissa. Se on helppo ja Priyalle vahva käytös jota voin pyytää kun tilanne käy haastavaksi. Se toimii hyvänä laastariliikkeenä. Esimerkiksi kun Priya paineistuu sellaiseen tilaan että maailma romahtaa niin käsitargetin toistaminen on hyvä tapa saada neiti takaisin hommiin.

Se on hyvä "takaisin hommiin"-liike. Käsitargettia saa otettua niin nopealla vahvistetiheydellä, että sen suorittaminen häiriöstä tai paineistumisesta huolimatta onnistuu. Sanotaan nyt vaikka että koira häiriintyy haukkuvasta koirasta. Nappaan siinä tapauksessa Priyaa pannasta (collar grab) ja siirryn kauemmas häiriöstä, kun Priya tulee mukaani ja katsoo minua, se palkinnoksi tehtävän: käsitargetin. Siinä sitten tökkäämme käsitargettia hirveällä sykkeellä kunnes koira on "takaisin hommissa". 

Se toimii myös hyvänä "takaisin hommiin" liikkeenä minulle. Jos olen itse hieman hukassa enkä tiedä mitä pyytäisin Priyalta, mutta olemme yhä "treenisykkeessä" pyydän käsitargetin. En halua että kentällä ollessamme Priya jaa vaille tehtävää haahuilemaan liian pitkäksi aikaa, tämä laskee vaan Priyan virettä, joten "treenisykkeessä" liikkeitä on tultava tietyllä sykkeellä. Joskus tämä tarkoittaa käsitargettia. 

Joskus pyydän käsitargettia jos joudun keskittymään kouluttajaan hetken ajan. Jos en halua laittaa Priyaa "käy siihen"-käskyllä alas tai häkkiin niin pyydän neidin liimautumaan kuonolla käteeni. 

Arjessa kuonokosketus on kätevä esimerkiksi lenkillä tiukoissa ohituksissa tai ruuhkassa kulkiessa kun parempi että koiralla on tehtävä. 

Usein myös onnistuneen tehtävän jälkeen palkkaan Priyan vielä toiseen kertaan käsitargetista. Se on siis kirjaimellisesti kuin meidän "high five!" 



Käsitarget on myös loistava lelun palautus. Priya tykkää usein rallitella lelu suussa ympäri kenttää. Käsitargetin nähdessään se kiikuttaa kuitenkin lelun käteen mielellään. Eipähän tarvitse enää nostella leluja maasta tai käyttää energiaa siihen raivostuttavaan: "irti! Irti!Eiku IRTI!" hokemiseen.

Käytän targettia usein myös usein keskeyttääkseni virheellisen toiminnon. Jos Priya turhautuu koulutustilanteessa ja tarjoaa hanakasti väärää toimintoa tai passivoituu, katkaisen ajatuksen käsitargetilla. Turhautuminen katkeaa koska Priya saa selkeän tehtävän. Ystävämme käsitarget auttaa myös tässä. Kun turhautuminen on saatu katkaistua niin tarjoaminen luistaa taas paremmin. 

Käsitarget niin kuin muukin kohdetyöskentely on hieno apu myös tokoliikkeiden opetuksessa. 

Noudon palautukset saa kätevästi napattua halutessaan käsitargettiin. Itse olen käyttänyt tätä tunnareiden palautukseen. Priya saa oikeasta kapulasta palkaksi uuden tehtävän: käsitargetin, josta se saa oikean palkan. Piian ja Riitan pentukurssilla pennut opettelivat kapulan pitoa kiskomalla kapulaa, jolloin pidosta saa mukavan napakan. Tähän liikkeeseen liitettiin myös käsitarget, jotta koiran liikkeen saa lopulta siirrettyä ohjaajaa kohti. Tästä aiheesta minun täytyy kirjoittaa joskus toinen postaus. 


Käsitarget on ollut myös apuna kaukojen ja jäävien liikkeiden remontissa. Kaukoissa jos istumisen ajatusta tarvitsee saada ylös: käsitarget. Jäävissä kun yritetään luoda sitä pompahtavaa maahanmenoa tai tasajalkaa pysähtymistä: käsitarget. Koiran ryhdin korjaaminen perusasennossa: käsitarget, suora luoksetulo: käsitarget.. Yksinkertaisen asian käyttömahdollisuudet ovat rajattomat ja vain mielikuvitus on rajana. High five!




lauantai 6. helmikuuta 2016

Olipa kerran muistiinpanot Jessican koulutuksesta

Jessica Svanljungin koulutus 5.2.2016

Olin kuunteluoppilaana Pohjois-Hämeen kennelpiirin nuorten koirien tokoringin koulutuksessa. Minua harmittaa ihan vietävästi etten saanut ikinä mahdollisuutta hakea tuohon ryhmään. Ryhmä on tarkoitettu koirille jotka ovat pääsykoepäivänä 10 kk- 2 -vuotta. Kaksi viimeistä pääsykoetta järjestettiin niin että edellisen aikana Priya oli alle 10 kk (ja emme tuolloin edes varsinaisesti tokoilleet) ja tämän viimeisimmän aikaan reilusti yli kaksi vuotta. Voi murina! Ryhmään pääsy ei olisi tietenkään ollut itsestäänselvää vaikka olisimmekin olleet oikean ikäisiä, mutta olisi ollut hienoa saada edes mahdollisuus yrittää.

Noh, ehkä sitten toisen koiran kanssa jos ryhmä vielä silloin pyörii.

Tässä jotain muistiinpanojani koulutuksesta. Nämä kaikki ovat menneet pääni läpi joten lopputulos voi olla mikä vain ja se sisältää myös omaa pohdintaani. Teitä on varoitettu. Ja koska liiallinen toko ilmeisesti aiheuttaa minulle aina migreenin, sain järkyttävän kohtauksen koulutuksen aikana, joten en yhtään ihmettele jos olen kirjannut muistiinpanoihin jotain outoa. Jos siellä siis lukee vaikka että "kiertohyppynoutoon tarvitaan palkaksi sininen yksisarvinen" niin älkää ihmetelkö. Migreenin vuoksi otin muistiinpanoja myös aika suppeasti. Tässä muutama ajatus mitkä lähtivät matkaan.

"Mitä sitten?"

- Kysymys jonka koiran tulisi osata kysyä ohjaajalta.

- Jos koira ei osaa omatoisesti ja aktiivisesti hakea ohjaajan kontaktia (kysyä "mitä sitten?") niin sitten ollaan tilanteessa jossa ohjaajan on aina houkuteltava koira töihin. Koira oppii tähän passiivisuuteen. Se saattaa jäädä tuijottelemaan noutokapulaa, liikkuria, toisia koiria ja olettaa että kyllä se mamma minut tästä koomasta herättää kun on aika mennä hommiin. Koiralla ei ole siis minkäänlaista vastuuta tilanteessa.

- Koirakko teki harjoitusta jossa koiran tuli aktiivisesti (houkuttelematta!) ottaa kontaktia ennen noutoa tai kiertoon lähetystä. Ohjaaja vain odotti että koira ottaa katsekontaktin, palkaksi koira pääsi tehtävään. Jotta jotain tapahtuu, sille täytyy pyytää lupa.

- Koiran ei tässä harjoituksessa tarvitse olla edes perusasennossa. Tärkeää on ettei ohjaaja houkuttele koiraa katsomaan itseään vaan aloite tulee koiralta.

Istu-sivu

- Olen miettinyt tätä paljon itse lähiaikoina. Minun pitäisi opettaa eri käsky seuraamiselle (katkeamattomalle katsekontaktille) kuin perusasennolle. Tämä olisi koiralle huomattavasti mustavalkoisempaa ja reilumpaa ettei sen tarvitse koko ajan hakea kontaktia.

- Esimerkiksi kisatilanteessa on reilua koiraa kohtaan ottaa koira kontaktiin perusasennossa vasta kun oikeasti valmis. Koiran voi jättää vaikka istu käskyn alle ja astua itse hieman pois koiran luota kun vaikka arvotaan ohjatun puolta tai tuomari miettii jotain. Koira on käskyn alla mutta sen ei tarvitse olla kontaktissa. Sitten se kutsutaan perusasentoon oikesti töihin.

- Pelkkään istu tai odottelukäskyyn voi itse myös ottaa rennomman asennon, perusasentoon vasta tokoseiväs.

Kaukoja

- seiso-istu takajalat paikoillaan peruuttamisen kautta. Koira käsketään peruuttamaan ja siitä istumaan. Koiralle voi sanoa peruutuskäskyn ja heti antaa istumisen käsimerkin. Peruutuksella yritetään saada koiran ajatus paremmin taakse.

- seiso-istu riman kanssa niin että koira astuu etutassuilla riman yli (seiso) ja riman taakse (istu). Tämä voi olla myös joku taso.

- Seiso-istu voidaan tehdä myös niin että koira istuu laatikon päällä (laatikon tulee olla sellainen että koira mahtuu sen päälle istumaan juuri ja juuri). Seiso tehdään niin että etujalat astuvat laatikolta pois, istu niin että ne pomppaavat takaisin laatikolle. Tämä on todella raskasta koiralle.

Ruokapurkit

- Vauhtia liikkeisiin voi yrittää tuoda purkin kanssa jossa on ruokaa, esim. maksalaatikkoa. Purkilla hetsataan koiraa, se laitetaan taskuun ja koira lähetetään esim. noutoon. Vapautetaan palkalle kun juoksee takaisinpäin. Tämä sopii esim. koiralle joka kyttää lelua tai kuumuu lelusta liikaa.

- Ruokapurkin tai ruokapurkkeja voi myös kylvää kentän reunalle ja vapauttaa koira vauhdista purkille. Näin palkka ei tule ohjaajalta, mutta se tulee ohjaajan kautta.

- Pitäisi itsekin keskittyä taas enemmän nähin etäpalkkoihin ettei koira jää kyttäämään palloa tai namia minun taskustani vaan tekee töitä minun kanssani saadakseen vapautuksen muualla olevalle palkalle. Tällä saa Priyalle ainakin hyvin tarkkaavaisuutta ja virettä kun palkkaamiseen liittyvää sanaa pitää oikeasti kuunnella eikä sitä kaiveta taskusta.

- Täytyy uskaltaa jättää ne palkat pois sieltä taskusta että koira oppii tekemään töitä vain ohjaajalle ja ohjaaja oppii hyväksymään sen alastomuuden tunteen ilman palkkoja. Kotiläksyksi meille siis palaamista etäpalkkaan. Myös leluun etäpalkkana!

Hitaus

- Hitaisiin kapulalle menoon ehdotettiin kierron kautta kapulalle lähetystä.

- Kapulan ja koiran väliin voi myös asettaa hypyn jotta koiran pitää mennä hypyn kautta. Sen täytyy mennä kovempaa jotta se pääsee hypyn yli.

Peruutus

- Jos koira on liian takana, ruokapurkin voi laittaa koiran eteen, peruuttaa siitä poispäin ja vapauttaa palkalle. Näin saadaan koiralle ajatusta eteenpäin ja yliyrittäminen peruutuksessa jää pienemmäksi.

- Jessica näytti että hän liikkuu peruutuksessa varpaillaan sipsuttaen. Näin hän ei astu niin helposti koiran varpaille. Meidän pitää ottaa tämä käyttöön koska minä rähmäkäpälä runnon koiraani koko ajan.

Eteenmeno

- Eteenmenoa kosketusalustalla niin että alustoja on monta ympäri hallia (hallin eri seinustoilla). Koiran täytyy aina juosta sille mikä on edessä. Vahvistaa näin eteenmenoa.

- Eteenmenoa tehtiin myös heittovarrella. Tämä sopii kuulemma vain hieman yksinkertaiselle koiralle joka lataa eteenpäin kun palloa heitetään. Esimerkiksi Priyalle tämä ei toimisi koska se kääntyy katsomaan kun pallo lentää. Sopii myös vain ohjaajille jolla on hyvä heittokäsi. Minun käsissäni pallo ei todellakaan lentäisi suoraan.  Aloitetaan sillä että pallo lentää, käsky eteen. Sitten vain käsky eteen, kun koira ottaa ydenkin askeleen eteen, pallo lentää. Sitten kasvatetaan vain askelia milloin pallo lentää.

Yhteisharjoitus

- Paikkamakuuta niin että koirat ovat ringissä, ohjaajat ringin keskellä. Liikkuri kävelee koirien takana ja kun liikkuri on koiran kohdalla, joka toinen koira menee maahan ja joka toinen istumaan. Sitten koirat kutsutaan vuorotellen luokse.

Tänään kävimme tokoilemassa tavoitteena se että Priya ei enää paineistu ihmisistä jotka seisovat lelujen vieressä. Tämä on pitkä tarina ja liittyy siihen kun neiti säikähti kerran treeneissä häiriölelun vartijaa.  Se siis vetää herneen nenään aina kun on leluja on maassa ja ihmiset seisovat niiden lähellä. Yritin ensin tehdä hauskoja noutoja nostaakseni Priyaa. Ei onnistunut. Neiti mulkkasi vaan leluja ihmisiä häntä koipien välissä.

Noh otin järeämmät aseet käyttöön ja pistimme pystyyn putken. Tein kiertoa putken kautta niin että häiriönä oli leluja ja ihmisiä. Priya nousi hienosti koomasta. Sain jopa puuttua ääneen muutaman kerran ja neiti jatkoi silti hommia hyvin.

Lopuksi otin hieman seuraamista ja kontaktia häiriössä. Hyvä vire kantoi tähänkin harjoitukseen.

Mitä hemmettiä oikein teen tuon koiran kanssa? Jotenkin tasainen kisasuoritus, jossa voin luottaa siihen että neiti ei a) paineistu ja heittäydy matkalaukuksi b) kyllästy ja heittäydy matkalaukuksi c) turhaudu ja heittäydy rähjäksi tai d) kuumu ja heittäydy rähjäksi tuntuu olevan jossain niin kaukana laalaa-maassa etten löydä sitä ikinä. Tuo koira on niin ihana ja rakas, minulle aivan erityinen perheenjäsen. Joskus sen kanssa työskentely vaan tuntuu niin turhauttavalta.

Täytyy vain muistaa mistä me on tultu ja olla ylpeä tästäkin edistyksestä.

Prillis leikki koko lenkin Pörrin kanssa ja tässä on kuolainen lopputulos

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Olipa kerran minun mielenterveyteni


Kerroinhan että olen aivan kauhea wannabe-kirjailija? Tämä on hieman erilainen postaus. Koittakaa kestää.



Seison bussipysäkillä ja odotan ihmettä. Ravaan henkisesti ympyrää, mutta painava reppu, jalkaani vasten lepäävä häkki ja koira ankkuroivat minut paikoilleen. Taivas tiputtaa lunta kiirettömästi ja laiskasti. Se on kerääntynyt Priyan turkin päälle ohueksi kerrokseksi. Olemme odottaneet pienen ikuisuuden. Nopea vilkaisu kelloon kertoo että olen jo myöhässä. Kiroan hiljaa koko julkisen liikenteen. Kiroan ruuhkan. Kiroan liukkaat tiet. Kiroan itseni koska en lähtenyt aikaisempaan bussiin.

Katson epätoivoisesti kuinka bussi valuu tietä pitkin. Se lyllertää ja notkuu hyvin syöneenä eteenpäin. Sen ovet aukeavat sihahtaen ja me sukellamme sisään. Ahtaudun käytävää pitkin. Reppuni kolkkaa ihmisiä naamaan ja hakkaan häkilläni heidän polviaan. Meidät liiskataan tukevan naisen ja seinän väliin. Priya asettuu jalkoihini tyytyväisenä ja huokaisee. Tälläisenä hetkenä toivon että minulla olisi koirani hermorakenne.

Bussissa huomaan vihaavani koko ihmiskuntaa. Vihaan jokaista ihmistä joka ahtautuu ovesta sisään ja liiskaa minua tiiviimmin bussin ikkunaa vasten. Vihaan naista joka hönkii vieressäni. Hänen hengityksensä haisee valkosipulille ja minä vihaan valkosipulia vielä enemmän kuin koko ihmiskuntaa. 

Vihaan jokaista pysäkkiä. Jokainen kerta kun kello kilahtaa pysähtymisen merkiksi, minun tekee mieleni huutaa. Se hidastaa matkaamme entisestään. Haluan huutaa naiselle joka jää pysäkillä pois. "Mikset voi mennä keskustorille niin kuin normaalit ihmiset? Täytyykö sinun asua täällä!" Haluan huutaa miehelle joka lirkuttelee Priyalle toiselta puolelta bussia. "Oikeasti? Tämä ei ole oikea aika eikä paikka. Näyttääkö se siltä että se haluaa sinun huomiotasi? Näytänkö minä siltä että haluan sinun huomiotasi?"  Eniten haluan huutaa kuskille. "Eikö sinulla ole mitään ammattiylpeyttä?! Kotterosi on 15min myöhässä aikataulusta ja sinä annat sen lyllertää eteenpäin kuin ylipainoinen rouvashenkilö." 

Päänsisäinen raivoni ei piiskaa bussia eteenpäin. Se myöhästyy kaksikymmentä minuuttia. Olen ihminen joka inhoaa myöhästymistä. Erityisesti inhoan sitä kun olen myöhässä ilman omaa syytäni. Hengitän syvään ja kerään itseäni jotten tappaisi ketään. Olen jo myöhästynyt toisesta bussistani joten yritän kehittää varasuunnitelman.

Huomaan että vihaan puhelintani.

Huomaan että vihaan internetiä.

Huomaan että VIHAAN tampereen reittiopasta.

Mainitsinko jo että vihaan koko ihmiskuntaa.

Odotan taas bussipysäkillä. Vieressäni nainen tupakoi ja savu hakkaa minua päähän. Katson surullisena minuutteja kun ne menevät eteenpäin ja jättävät minut odottamaan. Pahinta tässä on se, että odotan bussia jolla ei ole aikomustakaan viedä minua perille asti. Se kyyti meni jo. Tämä on hätäisesti kyhätty varasuunnitelma, joka on kuorrutettu kolmen kilometrin kävelyllä. Kolmen kilomerkin kävelyllä rinkan (olenko ikinä kertonut että minulla ei ole treenireppua, minulla on rinkka), kokoon taitetun häkin ja koiran kanssa. 

Tässä vaiheessa kyseenalaistan mielenterveyteni. Normaali ihminen hyppäisi ensimmäisellä bussilla takaisin Hervantaan. Normaali ihminen ei jäisi paikoilleen toivomaan että kehittäisi tavan matkustaa valonnopeudella jotta ehtisi vielä omaan harrastukseensa mukaan. Hyvällä tuurilla ehdin treenien loppuun. Minut pelastaa se että jään joka tapauksessa kuuntelemaan seuraavankin tunnin, joten myönnyn ja odotan bussia tyytyväisenä. 

Tässä vaiheessa sinä, hyvä lukija, kyseenalaistat minun mielenterveyteni. Luit aivan oikein, minä jään omien treenieni jälkeen seuraamaan toisenkin tunnin, jolla käsitellään täysin samoja asioita. Olen huomannut että opin parhaiten kuuntelemalla ja katsomalla, joten jään heilumaan paikalle kuin kouluttajamme Riitan hullu vainoaja. Tähän diiliin kuuluu myös autokyyti kotiin ja iltalenkki Marjan ja Pörrin parhaassa seurassa. Hullu totuus on että tekisin sen jokatapauksessa. Tekisin sen vain siksi että olen juuri niin hullu.

Bussi saapuu vihdoin. Ahtaudun sisälle. Koira. Häkki. Minä. Rinkka. Kuski lähtee liikkeelle ennen kuin ehdin istumaan joten horjahdan kaidetta vasten. Bussin sisältö huutaa suomalaisuutta. Jokaisella ikkunapaikalla istuu yksinäinen ihminen. Kukaan ei liiku joten menen seisomaan. Heitän rinkan tuskastuneena lattialle. Se on jauhanut hartiani murskaksi. 

On olemassa kirjoittamaton sääntö etten voi istua kenenkään viereen koirani kanssa ilman vierustoverini lupaa. Kun astun bussiin, jonka sisältö on hyvin suomalainen, voin vain odottaa että joku viittoo minulle. "Tule tähän istumaan!" Yleensä tämä ihastuttava ihminen pitää koirista ja Priya saa nauttia koko matkan rapsutuksista samalla kun minä vastaan kysymyksiin neidin rodusta, iästä ja sukupuolesta. Priyaa myös kehutaan ja ihmetellään miten se matkustaa näin rauhassa. 

Bussi on niin hidas että voisin vaikka vannoa että olisin kävellyt nopeammin. Se jarruttaa päätepysäkille kymmenen minuuttia myöhässä. 

Aloitan kävelyn hallia kohti. Rinkka hinkkaa selkääni, häkki hakkaa jalkaani vasten ja koira hyppii kepeästi hankea pitkin napsien samalla hihnaansa. Se tietää mihin olemme menossa ja vaatii jo osansa huomiostani. Minun pitäisi juosta mutta en löydä siihen energiaa. Tiuskaisen autolle kun se kaahaa eteeni suojatiellä. Tiuskaisen Priyalle kun se yrittää pyrähtää yksittäisen pulun perään. Tiuskaisen kohtalolleni koska olen taas myöhässä.

Sitten kouluttajamme Riitta pelastaa minut.

Hän pysäyttää autonsa ja pakkaa meidät sisään. En tiedä mitä sanoa. Hän oli koukannut pidempää kautta napatakseen meidät kyytiin matkalta. Kiitän. Yritän muodostaa järkeviä lauseita. Kiitän. Kiroan julkisen liikenteen. Kiitän vielä kerran. Ehdimme treeneihin juuri ajoissa. 

Rakastan uutta ryhmäämme. Kaikki ovat levittäytyneet omiin nurkkiinsa, koirat valmiina. Käsittelemme jääviä. Priya ampaisee häkistä silmät leiskuen. Se tekee kotiläksyämme. Pomppu. Pomppu. Pomppu. Pomppu. Rakastan koiraani. Saan kehotuksen haastaa sitä pomppimaan useamman toiston putkeen ennen palkkaa. 

Treenihalli täyttyy kehuista. Priya pörisee kun sen pitää tarjota useampaa pomppua. Sen häntä heiluu edestakaisin. Huudan "lelu!". Silmät muljahtavat ja hampaat käyvät kiinni lattialla odottavaan leluun. 

Mainitsinko jo, että rakastan koiraani?

Rakastan treenihallin tuoksua. Rakastan sen kumirouhetta joka tarttuu kynsieni alle. Rakastan uutta kouluttajaamme, joka sanoo tiukasti laittavansa pyykkipojan nenääni ja kääntävänsä pääni väkisin suoraan jos kurkin liikaa vasemmalle. Rakastan treenikaveitani joiden nauru kumisee hallissa. Rakastan näitä kaikkia koiria. Rakastan niiden ahnaita ilmeitä kun ne rakastavat tehdä töitä omistajansa kanssa. 

Rakastan tätä harrastusta koska vaikka hetki sitten vihasit koko maailmaa, sen parissa et voi muuta kuin rakastaa sitä. Sen vuoksi en kyseenalaista mielenterveyttäni.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Olipa kerran korvat auki

Kirjoitan pitkästä aikaa ihan oikean treenipostauksen. Lupaan että tämä on ihan oikea treenipostaus ilman mitään sen syvempää pohdintaa. Elikkäs, tänään meillä oli kuunteluoppilaiden käytännöntreenit. Kouluttajina olivat molemmat Piia Karinen ja Riitta Kivimäki. Valitsin käsiteltäväksi ongelmaksi sen että Priya nukahtaa perusasentoon. Sen kanssa on tehty paljon pitkiä kontaktin pitoja häiriössä, (joskus jopa Mikan tunnilla ihan hulluja lukemia). Mutta se vaipuu perusasennossa horrostilaan ja jää vain tuijottamaan minua lasittuneilla silmillä. Sitten kun tulee aika kuunnella niin Priyan naamalle välähtää "mitähä?"-ilme. 

Sain ohjeeksi treenin jossa sanon Priyalle yllättäen palkkasanan. Meillä on monta palkkatemppua, jotka tarkoittavat että palkan saa hakea jostain. Pelkästä suullisesta vihjeestä (ei mitään ihme huitomista mukana) Priya esim pyörähtää taakseni ja hakee palkan oikeasta kädestä. Tässä harjoituksessa käytettiin pyörähdyspalkkaa ja tätä palkkaa oikeasta kädestä. Jos koira mokaa palkkansa hakemisen, ei reagoi siihen heti tai tekee väärän tempun, se ei saa palkkaansa. Koska palkkaustyylejä on kaksi, koiran täytyy olla skarppina että kumpi sieltä tällä kertaa tulee. 

Harjoitusta voi muokata niin että käskee koiran yllättäen esim. maahan. Palkkatempuilla pelaaminen on vain huomattavasti positiivisempi lähestymistapa kun maahan käskeminen. Palkkatemput ovat Priyasta hauskoja ja se haluaa kuulla ne joten tarkkaavaisuus lisääntyy nopeasti.

Toisena aiheena oli nouto. Saimme kuuntelutreenin aikaiseksi tähänkin! Prillis päätti nimittäin jäädä henkisesti kiinni kapulaan. En ole koskaan ajatellut että Priya jää kiinni mihinkään (paitsi ruokakuppiin). Se on kuulunut meillä aina kategoriaan "ajattele positiivisesti, meillä ei sentään ole näitä ongelmia". Jaahas, älä nuolaise ennen kuin tipahtaa ja niin poispäin. Priyalla ei ole koskaan ollut mitään erikoisempaa intoa kapulalle joten tuntui jotenkin oudolta että se ei halua luopua siitä. 

Teimme harjoitusta jossa heitin kapulan ja palkkasin itse lelulla kun Priya katsoo minua eikä kapulaa. Leikitän ja sitten odotan että Priya tarjoaa uutta perusasentoa. Neitipä jäi paikoilleen tönöttämään ja tuijotteli kapulaa. Aivot eivät pystyneet taipumaan. Taistelimme hetken perusasennon kanssa. Palkkasin taas kun se katsoo minua. Leikitin ja tarjosimme sitten taas peruasentoa. Kun Priya pystyi tarjoamaan perusasentoa ja oli siis luopunut kapulasta, lähetin neidin suoraan leikistä noutoon.

Toinen harjoitus koski nostoja ja kuuntelua. Leikin priyan kanssa niin että kapula oli muutaman metrin päässä. Lähetin priyan suoraan leikistä kapulalle ja palkkasin heti. Toistin muutaman kerran. Sitten en enää vapauttanutkaan nostosta suoraan lelulle vaan jäin odottamaan. Priyan pitäisi palattaa kapula perusasentoon. Priya oli yllättävän skarppina ja toteutti tehtävän. Tässäkin harjoituksessa se ei saanut olettaa punaisessa aussin päässän asioita vaan sen piti olla koko ajan auki käskyille.

Aion niin panostaa Priyan kanssa seuraavaksi tälläiseen treeniin. Luulen sen tekevän meille ihmeitä!
Ehkä jonain kauniina päivänä. Mutta se on jo toinen tarina.


Olipa kerran ei niin kauhean vakavaa


Heräsin tänään positiiviseen ajatukseen: meillä on Priyan kanssa vihdoin hauskaa. Me emme ole tokotaivaan kirkkain tähti. Me olemme aika tavallinen koirakko, joka kompuroi eteenpäin ja hajottaa pakan useammin kuin korjaa sen. Mutta meillä on ihan hemmetin hauskaa. Meillä on niin hauskaa, että koko halli kaikuu naurusta ja riemukkaista haukahduksista. Treenikentällä olemassa ei ole ketään muta kuin me kaksi, minä ja Priya, ja yhdessä nauramme toistemme jutuille. Tästä ei ekä synny mitään hirveän vakavasti otettavaa, mutta tärkeintä on että meillä molemmilla on kivaa. Eikö niin?

Usein koirankoulutuksessa keskitytään paljon siihen miten koiralle huomautetaan virheistä. Tuttumme Lilo-kelpie kirjoitti hyvän jutun aiheeseen liittyen. Käykäähän kurkkaamassa! Yleensä en jaksa vaivata päätäni voivottelemalla tuntemattomien koirakoiden tekemisiä, mutta viime viikolla törmäsin todellä ikävään näkyyn. Eräs tuntematon koirakko harjoitteli kontaktin pitoa häiriössä. Kaksi avustajaa loi älämölöä häiriöksi niin lähellä että koiran kontakti putosi jatkuvasti. Se näytti hieman paineistuneelta eikä selvästi ymmärtänyt tehtävän ideaa. Ohjaajalta tuli vain negatiivista palautetta, "oho!" "oijoi!" kuorrutettuna fyysisillä nyppäisyillä ja koiran riuhtomisella. Virheitä sateli eikä tehtävää helpotettu ollenkaan. Kuulin myöhemmin saman koirakon voivottelevan että koiraan pitäisi saada enemmän asennetta ja virettä. Siinä vaiheessa olisin halunnut avata suuni.

Virhesignaaleja tai "ohottelua" käytetään paljon etenkin tokopiireissä. Taitavasti käytettynä ja kokeneella koiralla (joka oikeasti osaa jo asian!) virhesignaali on tehokas koulutuskeino.  Ohottelen ja voivottelen itsekin (yleensä enemmän siinä vaiheessa kun taito loppuu ja hermostuminen alkaa..). Esimerkkitilanteessa oli kuitenkin ohottelun ja palkan suhde suhde niin kierossa että siitä oli onnistumisen kaava kaukana! 

Varoitus: aion jakaa viisautta jonka opin Piian ja Riitan tokokurssilla ( tässä, tässä, tässä ja tässä ovat edelliset postaukset kurssiin liittyen). Älkää peljätkö, tämä postaus ei kuitenkaan mene täysin pelkäksi muistiinpanojeni pohdinnaksi vaan liitän loppuun meidän treenikuulumia videon muodossa.


Pennut tekivät kurssilla harjoitusta nimeltä collar grab. Ensivaikutelmani sanasta toivat mieleen katutappelun, jossa iso korsto nappaa pienempäänsä paidasta, nostaa ilmaan ja ravistaa. Koiraa ei kuitenkaan ole tarkoitus uhkailla ja ravistella pannasta, päinvastoin: kaulapannasta tarttuminen ehdollistetaan hyväksi asiaksi. Yksinkertainen harjoitus: tartu, naksu, nami. Tätä toistetaan kunnes koira on yhdistänyt pantaan tarttumisen positiiviseksi asiaksi.

Pantaa tarttumista voi käyttää jatkossa ikään kuin neutraalina herätteenä. Esimerkkitapaus jossa koira nuuskii maata kesken treenitilanteen. Sen sijaan että ohjaaja polkaisee maata, huutaa ja kiskoo koiransa "takaisin töihin" tai päin vastoin houkuttelee sen sirkuttamalla ja pyörittelemällä nakkia koiran nokan edessä, ohjaaja tarttuukin koiran pantaan. Koska pantaan tarttuminen on ehdollistettu koiralle mukavaksi asiaksi, ei tapahtumaan liity suurempaa draamaa. Ohjaaja nappaa pannasta ja vie koira toiseen paikkaan. Ohjaaja tarjoaa siihen muutaman helpon tehtävän, esimerkiksi käsitargetin ja palkkaa koiran. Koira on "takaisin hommissa". Ohjaaja voi sitten miettiä miksi koira piti maan nuuskimista kivempana vaihtoehtona kuin ohjaajan kanssa työskentelyä ja hoitaa syytä eikä oiretta.

Aikaisemmin mainitsemani ikävä treenitilanne olisi collar grabillä toteutettuna mennyt näin: koira katsoo häiriötä. ohjaaja nappaa koiraa pannasta ja siirtyy kauemmas/kääntyy poispäin häiriöstä. Ilman mitään suurempaa draamaa ja tai äänen korottamista koira saa uuden tilaisuuden ja onnistuu jos tehtävää on tarpeeksi helpotettu koiran tasoon nähden. Onnistumisen jälkeen voi koiraa haastaa uudestaan vaikeammalla häiriöllä.

On hyvä olla olemassa kaava jota voi koulutustilanteessa hokea itselleen. Kun koira onnistuu tehtävässä neljä kertaa, on aika tuoda mukaan haastetta. Kun koira tekee virheen tehtävää helpotetaan niin että koira onnistuu neljä kertaa, jonka jälkeen voidaan taas haastaa.

Kaava hakee tasapainoa sen välillä vaaditaanko koiralta liikaa vai liian vähän. En tiedä teistä mutta numerot auttavat minua kaiken sen kaaoksen keskellä jota kutsun treenitilanteeksi. Neljä ei ole maaginen numero vaan se perustuu siihen että 80% toistoista tulisi onnistua ennen kuin siirrytään eteenpäin. Neljää on vain helpompi ajatella kun 80% jos ei satu olemaan kävelevä ihmislaskin.

Näin oppimista tapahtuu haastamisen kautta, mutta vaalimme myös sitä mikä on tärkeintä kaikista: myös koiralla on hauskaa!!! Varsinkin nuorella ja kokemattomalla koiralla on oltava hauskaa. Harva koira on syntynyt sellaisella motivaatiolla ja pääkopalla ettei jatkuva epäonnistuminen (tai päinvastoin jatkuva saman hinkkaaminen ilman haastetta) tappaisi motivaatiota täysin.

Priya on opettanut minua pitämään hauskaa. Halusin mennä kentälle koiran kanssa "olemaan nin hemmetin tosissani, "tämä-ei-ole-naurun-asia-alokas-Priya-lopeta-se-hännän-heilutus-niin-voimme-aloittaa-marssimme-onnistuneeseen-suoritukseen-kunnes-kaadumme"-tosissani. Priya todisti hyvin nopeasti että vakavalla asenteella hän menee lakkoon, joten minunkin oli löysättävä pipoa. Priyalle ei voivotella, sille ei tehdä epäreiluja treenejä eikä sille hermostuta koska voimme sanoa sitten "heihei" kaikelle tokolle. Sanonnan "siperia opettaa" voisi kääntää minun elämässäni sanonnaksi "Priya opettaa".

Minun ongelmani on nykyään se etten osaa haastaa Priyaa tarpeeksi. Neljän toiston jälkeen jään siis junnaamaan siihen samaan tilanteeseen. Säännön ajattelu on saanut minut ryhdistäytymään tässä suhteessa. Priya alkaa nimittäin haukotella kun mamma ei osaa viedä juttua tarpeeksi nopeasti eteenpäin.

Eilen kävin tuttuun tapaan vetämässä maanantaitokoa päiväsaikaan tyhjässä hallissa. Otin hieman videota meidän menosta. Tein ruutua, kietoa ja noutoa häiriössä. Tyhjensin kaikkea satunnaista kentälle jotta priya joutuisi erottemaan missä kierto oli, missä ruutu ja missä kapula. Ruudussa minulla oli kosketusalusta paikkaa tukemassa. Priya osaa hakea ruutuun myös ilman sitä, mutta koska en häiriöteemaisessa treenissä halunnut puuttua ruudun paikkaan niin helpotin harjoitusta siitä päästä (kerroinhan että olen kova helpottamaan harjoituksia Priyalle vaikka se ei aina edes tarvitsisi sitä..)

Älkää missään tapauksessa ottako mallia videolla esiintyvästä koirakosta. Heillä on vähän liiankin hauskaa. Vakavasti otettava koirakko ei nauraisi yhdessä kun koira tekee typeriä virheitä. Eikä varsinkaan höpöttelisi koiralle kun se pelleilee omiaan. Priya palkkautuu helposti naurustani ja höpötyksestä joten videolla nähdään todella huonoa koirankoulutusta. Hyihyi meitä! Ei siis tiukkapipoille. Tiedoksi että Priyalla on ollut tuo sama kosketusalusta käytössä ties kuinka kauan ja ruudun paikka on opetettu sen avulla. Jostain syystä eilen se kuitenkin oli harvinaisen hauska.



Videolla Priya työskentelee harmittavan laiskasti. Häiriössä se yleensä hidastaa koska sen tarvitsee ajatella enemmän. Seuraavissa treeneissä keskitymme sitten taas vauhtiin ja asenteeseen. Mutta katsokaa kuinka hauskaa sillä on! Ja miten hyvin se leikkii!