perjantai 22. tammikuuta 2016

Olipa kerran aktiivinen koira ja passiivinen ohjaaja

Keskiviikkona aloitimme uudessa ryhmässä Koirakoutsilla. Vaikka olen kovasti tykännyt Mikan tunneista syksyn aikana niin jotenkin tykästyin Riitan opetukseen enemmän. Minulla on ollut Riitan opetuksessa sellainen olo että hän ymmärtää meidän ongelmat ja pyrkii aktiivisesti auttamaan meitä niiden kanssa. Jotenkin pidän siitä että meille ei ole Riitan ja Piian treeneissä jaeltu turhia kehuja vaan potkittu vaan eteenpäin. Ne muutamat ansaitut kehut ovat sitten tuntuneetkin uskomattoman hyvältä! Lisäksi hänellä on sellainen pistävän tarkka silmä joka saa minut potkittua treenaamaan kunnolla vähän laiskempinakin treenikausina. Sen vuoksi vaihdoimme ryhmää ja ensimmäisen tunnin perusteella olen vaihtooni tosi tyytyväinen.

Tunnilla käsittelimme vahvistetiheyttä tekemällä kosketusalustaa ja käsitargettia. Sen lisäksi pistimme perusasentoa hieman remonttiin. En kuitenkaan tullut varsinaisesti kirjoittamaan siitä vaan yllättävästä kehusta jonka sain Riitalta ja pohdinnasta jota olen tehnyt sen jälkeen.

Tarina alkaa siitä että samaan ryhmään eksyi koirakko, jonka karvaisempi osapuoli muistutti hieman Priyaa. Olen aina kiinnostunut koirista, joissa tunnistan jotain Priyamaista. Heidän treeneistään saa yleensä hyviä vinkkejä ja koirakosta voi saada hyvää vertaistukea (minun pitäisi perustaa "anonyymit matkalaukkujen kanssa tokoilijat"-ryhmä) Tämän vuoksi jäin kuuntelemaan palautetta jota koirakko sai perusasentotreeniinsä. Riitta kehotti koirakkoa vahvistamaan koiran aktiivisuutta treeneissä koska koira oli sellaista tyyppiä joka kyllä tekee ja osaa, mutta jää helposti passiiviseksi. Sitten hän yllätti minut sanomalla:

"Näin tuon koirakon (osoittaen meitä) viime kesänä piirimestiksissä ja sanoin Maijulle että tekisi mieli antaa molemmille sähköisku."

Ensinnäkin: auts! Riitta on nähnyt meidät piirimestiksissä. Haluan vajota maan sisälle. Toiseksi: hän on oikeassa. Meille voisi joskus tehdä hyvää kunnon herätys.

Mutta sitten hän jatkoi kuinka olen tehnyt Priyan kanssa valtavan työn tänä syksynä ja nyt se on aivan eri koiran näköinen. Olen vahvistanut Priyan aktiivisuutta ja neitonen on vatsannut olemalla aktiivisempi. Luonnollisesti olin haljeta ylpeydestä. En ole sellainen tyyppi joka nauttii suunnattomasti kun häntä kehutaan. Yleensä jos joku kehuu meitä, en joko ota sitä täysin tosissani tai nolostun hieman. Tällä kertaa olin oikeasti ylpeä ja hykertelin kuin pikkutyttö.

Kuva: Jenny

Sitten aloin miettimään koiran aktiivisuuden vahvistamista. Tuo toinen koirakko kyselikin minulta miten olen vahvistanut sitä aktiivisuutta ja olin niin pihalla etten osannut antaa mitään fiksua vastausta. Yritän oksentaa ajatuksiani nyt tähän. Tämäkin postaus voidaan liittää kategoriaan "Piian ja Riitan tokokurssilla oppimani asiat" koska iso osa tästä pohdinnasta on tullut kurssin kautta. Tässä, tässä ja tässä ovat aikaisemmat postaukseni kurssilta.

Priya oli hyvin kummallinen pentu ja siitä on kasvanut vielä kummallisempi koira. Meidän ensimmäiset koulutustuokiomme saattoivat usein päättyä siihen että Priya vain käveli pois paikalta jättäen minut yksin naksuttimeni kanssa heilumaan. Jälkiviisaana voin sanoa että aktiivisuuden vahvistaminen olisi pitänyt alkaa jo tästä, mutta koska en tiennyt paremmin, aloin houkutella. Mitä passiivisempi Priya oli, sitä helpommin autoin sitä, tein tehtävät sen puolesta ja houkuttelin sen tekemään edes jotain. Priya oli oikein tyytyväinen osaansa. Sen ei tarvinnut kuin uida mukana ja syödä palkkansa sillä aikaa kun minä kiskoin meitä molempia eteenpäin.

Kuten leikkimisessä, myös muussa koulutuksessa kuvittelin että saan Priyaan virettä ja aktiivisuutta olemalla itse aktiivisempi. Luulin että kouluttajien kommentit kuten "heittäydy! revittele! herätä sitä koiraa! leiki enemmän!" tarkoittivat: ole aktiivisempi eli siis kisko aktiivisemmin koiraa perässäsi.

Tänä syksynä Riitan ja Piian ensimmäisellä käytännönkerralla sain kuulla että teen kaiken työn koirani puolesta. Ja halleluja! Kun viimein lopetin työnteon, Priya aloitti sen.

Totuus on ettei mikään koira osaa tarjota koulutustilanteessa automaattisesti. Koulutustilanteessa koirasta yleensä huomaa jos sille on sheipattu paljon asioita. Se tarjoaa ongelmaan ratkaisuja aktiivisesti kun taas houkuttelemalla opetettu koira saattaa jättäytyä passiiviseksi helpommin. Tarjoamisella tarkoitan sitä että koira yrittää aktivisesti selvittää ongelman, keksiä vaihtoehtoja ja innokkaasti tarjoaa toimintoja. Yhdellä sanalla siis: on aktiivinen. Passiivinen koira reagoi koulutustilanteeseen jäätymällä paikoilleen ja lopettamalla yrittämisen. (Priyan tapauksessa jopa käymällä nukkumaan.. voi priya..). Aktiivinen koira on se kenen kanssa me haluamme tehdä työtä. Emme sen joka luovuttaa leikin kesken tai odottaa mamman kyllä tekevän kaiken työn hänen puolestaan. Tokossa ihanne tähtää siihen että koira on aktiivinen ja innokas ja ohjaaja on passiivinen jäykkä tokoseiväs joten on helppo päätellä miksi haluamme sen aktiivisen kaverin mukaan kehään.

Kukaan koira ei siis ole aktiivinen automaattisesti. Kyllä, osa koirista on luonnostaan aktiivisempia kuin toiset ja jotkut ovat luonnostaan todella liimatassuja niinkuin Priya, tämä riippuu koiran tempperamentista. Toiset pääsevät tämän asian kanssa helpommalla kuin toiset. On olemassa myös kamalan vilkkaita hösöttäviä koiria jotka eivät lopeta asioiden tarjoamista. Voin olla väärässä, mutta en itse opettaisi sellaista hösöttöjä-koiraakaan passiiviseksi vaikka tarjoaminen menisikin joskus hieman överiksi. Aktiivinen oppimistyyli on kuitenkin asia jonka jokaisen koiran tulee oppia. Myönnän teille nyt yhden hyvin nolon asian: luulin aikaisemmin olevani kovakin operantti naksuttelija, joka halusi koiran tarjoavan toimintoja. Arvatkaa olinko sellainen? No en! Kriittisissä kohdissa sorruin houkutteluun ja tämä teki passiivisesta koirasta vieläkin passiivisemman.

Opetin Priyalle aktiivisen oppimistyylin naksuttelemalla. Teemme paljon temppuja ja typeriä juttuja niin että Priyan pitää tarjota toimintoja. Nämä eivät edes aina ole mitään ihmeellisiä temppuja vaan joskus päätän vain vahvistaa sitä että neiti kääntää päätänsä oikealle ja lähdetään siitä liikkeelle. Ajatuksena on opettaa koira oppimaan oikealla tavalla. Suurin muutos on tullut omassa suhtautumisessani. En ala heti tökkiä koiraa oikeaan suuntaan, huitomaan tai puhumaan Priyalle jos neiti tarjoaa passiivisuutta. Odotan kärsivällisesti. Tämä on oikeasti se tarkeä osuus jonka olen tehnyt väärin. Älä tee töitä koiran puolesta! Jos Priya on todella jumissa eikä halua tarjota mitään, palkkaan sen kaikesta aktiivisuudesta. Siinä tapauksessa unohdetaan opetettava asia hetkeksi ja palkataan siitä kun yksi tassu edes vähän siirtyy tai korva heilahtaa.

Tempuista varsinaiseen tokoon aktiivinen oppimistyyli on siirtynyt aika kivuttomasti. Treenikentällä samat säännöt ovat voimassa kuin olohuoneessakin. Priyan täytyy tarjota ja pahimmissa jumeissa mikä tahansa aktiivisuus käy. Tosin itse autan yhä priyaa edelleen helposti kentällä ollessamme joten tämä projekti on edelleen todella kesken ohjaajan pääkopan osalta.

Tarjoamisen opettamisen lisäksi olen muuttanut palkkaustapaani aktiivisemmaksi. Koiran aktiivisuuden vahvistamisesta leikissä kirjoitin tässä postauksessa joten en toistele itseäni. Sama ajatus, koira on aktiivinen ja minä passiivinen. Minä vahvistan koiran aktiivisuutta antamalla sen voittaa oikeissa kohdissa.

Toinen palkkaustapaan liittyvä asia on se miten nami tai lelu tarjotaan koiralle. Myönnän että vein joskus namin aina suoraan Priyan suuhun. Voiko passiivisuus tästä enää lisääntyä? Namin voi heittää koiralle niin että se joutuu hakemaan sen (olemaan aktiivinen) tai jos namin heittäminen ei ole mahdollista niin koira voi sentään hakea namin kädestä kauempaa itse eikä nami juokse suoraan sen suuhun. Käytän namin heittoa paljon Priyan aktivoinnissa jos se jäätyy passiiviseksi. Jumitilanteessa jos Priya tarjoaa mitä vaan aktiivisuutta, merkkaan sen ja heitän namin palkaksi (tai vaihtoehtoisesti leikin). Tämä yleensä karistaa jumin parhaiten ja nostaa hyvin virettä.

Kolmas asia minkä voisin kuvitella olevan syypää meidän aktiivisuuden lisääntymiseen on treenien rytmittäminen. Olen ehkä jauhanut tästä asiasta blogin puolellakin tsiljoona kertaa joten en avaudu siitä kovin syvällisesti. Olen viimein tajunnut miten paljon oma vireeni vaikuttaa Priyaan. Vaikka sanon että ohjaaja on passiivinen en tarkoita että ohjaaja haahuilee (niinkuin se minun tapauksessani saattaa tarkoittaa). Hyvän treenin aikaansaamiseksi minun pitää suunnitella pätkä jonka teen. Tärkeää suunnittelussa on tehdä juuri niin kauan kun jaksan itse keskittyä hommaan 100%. Jos minun keskittymiseni haahuilee, Priyan keskittyminen haahuilee. Häkistä on tullut meille tärkeä treeniväline. Työnnän Priyan aina tauoiksi häkkiin. Olen yrittänyt näin opettaa että kentällä tehdään aina täysillä eikä siellä koskaan haahuilla. Treenipätkämme alkavat aina sillä että kutsun Prilliksen häkistä loppuvat siihen kun se saa loppupalkan häkkiin. Yhdet treenit koostuvat monesta tällaisestä pienestä pätkästä joiden välillä annan itselleni luvan huilia ja pohtia mitä teen seuraavaksi.

Tällaista pohdintaa tällä kertaa. Priya on mielenkiintoinen treenikaveri jonka kanssa aika ei todellakaan käy tylsäksi. Joskus minusta tuntuu että kohtalo on kirjoittanut tähtiin sen että minä saan priyan koirakseni jotta opettelen kunnolla hallitsemaan nämä perusasiat. Neiti kun on niin tarkka niiden oikeasta toteutuksesta. Kaikkea muutakin Priyan sielunelämään liittyvää on tullut pohdittua, mutta se on sitten toinen tarina.

Hauskoja treenejä kaikille lukijoille!


lauantai 16. tammikuuta 2016

Olipa kerran aivot kupissa vai tehtävässä

Tästä ja tästä pääset aiempiin juttuihin jota olen horissut liittyen tähän tokokurssiin.


Puuhamaa on täynnä virikkeitä. Hajut, liikkeet ja äänet vastaanottavat koiran treenikentällä kuin valtava ärsykkeiden ilotulitus. Onnistuneen treenin tai koesuorituksen aikaansaamiseksi koiran täytyisi kuitenkin osata luopua näistä virikkeistä ja keskittyä ohjaajaan. Tälläisestä perussessen omistajasta tämä tuntuu välillä mahdottomalta tehtävältä. Koiralle voi opettaa luopumisen perusteet arjessa vaikka doggie zenin avulla ja treenikentällä erilaisilla luopumis ja häiriöharjoittelulla. Piian ja Riitan tokokurssi opetti minulle kuitenkin että on olemassa luopumista ja "luopumista". Arvatkaa kumpaa meidän neiti harrastaa? 

"Luopumisella" tarkoitan sitä että koira jättää aivonsa häiriön luokse. Esimerkkinä avoin namikäsi. Priya tietää että namia ei saa ottaa, mutta se suorittaa tahmeasti nimien ollessa tarjolla. Miksi? Koska sen aivot lepäävät namien kanssa! Koira ei siis ole täysin oppinut luopumaan vaan se on oppinut jähmettymään saadakseen haluamansa. Minulla oli siis koira joka ei häiriöitä kohdatessaan pystynyt työskentelemään vaan jähmettyi.

Kurssilla keskityttiin täydellisen luopumisen harjoitteluun avoimen namikupin avulla. Koirakoilla on treeneissä aina namikuppi lattialla (tämä on oikeastaan aika kätevää koska nameja voi tankata taskuun kupista lisää!)  Siitä luopumisen alkeita koirakot harjoittelivat seuraavasti: lasketaan kannellinen kuppi maahan. Normaali kokematon koira hyökkää tässä vaiheessa kupin kimppuun, tässä tapauksessa nostetaan se hiljaa pois. On tärkeää että koira valitsee itse luopuvansa kupista eikä sille ole erillistä käskysanaa. Todellinen luopuminen on aina koiran oma valinta. Tätä toistetaan kunnes koira lopulta jää hämillään odottamaan. Sitä voi palkata yksittäisellä namilla tästä varhaisesta luopumisesta. Pikkuhiljaa aletaan avata kantta, jos koira tässä tapauksessa syöksyy kupille, nostetaan se taas hiljaa pois. Reagoimattomuus voidaan palkita yksittäisellä namilla kupista. Kun koira sietää kupin avoimena maassa, ohjaaja ottaa kourallisen nameja kupista ja siirtyy kauemmas tekemään hommia koiran kanssa. Tässä vaiheessa huomaamme luopumisen ja "luopumisen" eron. Jäikö ne aivot sinne astialle?

Aluksi kannattaa ottaa tilaa ja siirtyä kauemmas kupista tekemään hommia. Tehtävät on myös hyvä pitää yksinkertaisena ja palkata koiraa aktiivisuudesta. Palkkaa satelee kun koira on aktiivinen ja oikeasti luopuu kupista. Tässä harjoituksessa ohjaajan on oltava askeleen koiraansa edellä jotta ryöstöyritykset pystytään estämään. Aluksi kupin lähellä voi seistä avustaja vartioimassa ja nostamassa kupin pois jos koira yrittää hakea maistiaisia. 

Kun koira oppii oikeasti luopumaan ja tekemään hommia avoimesta kupista huolimatta, siirrytään lähemmäs. Sitten vaikka pyöritään kupin ympärillä, tehdään luoksetuloja sen ohi, kaukoja niin että kuppi on nokan edessä, tunnaria niin että kapulat ovat sen ympärillä. Ja koira oppii että aivot täytyy pitää tehtävässä häiriöstä huolimatta! Todistin kurssilla monta kertaa kuinka pennut vahingossa jopa kaatoivat namikupin tehdessään hommia koska häiriön olemassaolo oli niin täysin mitätöity niiden päässä. 

Pryalle namista luopuminen on ollut aina vaikeampaa, mutta samanlaisen harjoituksen voi myös tehdä lelujen kanssa. Maahan heitettyä lelua ei saa ottaa ilman lupaa, pyörivän pallon perään ei lähdetä eikä jähmetytä vaan hommia jatketaan niin että aivot pysyvät tehtävässä. 

Tässä on taas yksi aarre joka lähti mukaan Piian ja Riitan tokokurssilta. Näitähän riittää joten "stay tuned"!

Asiasta kolmanteen. Olemme olleet viikon kevyemmällä treenillä koska Priya loukkasi tassunsa. Siksi blogiin ei ole ilmestynyt tavallista treeni-mutinaa. Tassu on jo paranemaan päin niin eiköhän me jo ensiviikolla taas raivota tokon parissa ihan täysillä. Mutta se on sitten jo toinen tarina. 


lauantai 9. tammikuuta 2016

Olipa kerran ihminen hihnan päässä

Kuka minä olen? Hyvä kysymys. Kaikki mitä tämä blogi tietää minusta on se että nimeni on Milli, asun herwoodin metsässä ja minulla on punainen koira. Niin ja sen että putkautan aina aivan järkyttäviä kirjoitusvirheitä hakatessani näppäimistöä. Satu Pawsomness-blogista haastoi minut kertomaan hieman tarkemmin kuka tämän näytön takana oikein istuu. Kiitos haasteesta Satu!

Haasteen nimi on: Kuka sinä olet?

Satu kirjoitti: " Juuri sinä, sinä siellä blogin takana. Koira- tai eläinaiheisten blogien tassuttelijat kyllä tunnetaan, mutta kuka mahtaa olla aina siellä ruudun takana kuluttamassa kallisarvoista aikaansa, jotta voisi jakaa oman elämänsä tapahtumia meille muille. Mistä tulet, minne menet, mitkä ovat intohimojasi eläinmaailman ulkopuolella? Sen minä haluaisin lukea ja tietää."




Ainut asia joka minusta pitää tietää, on se, että minä olen kirjoittaja. Tiedän että tämä on hieman hankala uskoa ottaen huomioon ne järkyttävät kirjoitusvirheet ja lauserakenteet mitä päästän julkisuuteen tämän blogin välityksellä. Olen kuitenkin kirjoittaja, uskokaa tai älkää. Enkä ole vain ihminen joka harrastaa kirjoittamista. Olen ihminen joka elää ja hengittää vain kirjoittaakseen tarinoita. Se on se roihuaa minun rinnassani ja pitää minut elossa. Se on oikeastaan ainoa asia mikä pitää minut järjissäni ja tasapainoisena. Ilman sitä olisin ontto ihmisruumis ilman tarkoitusta. Vietän suurimman osan ajastani pääni sisällä keskellä jotain mystistä kolmiodraamaa sukellusveneessä tai matkalla ulkoavaruuteen kuumailmapallolla. Sen vuoksi en ole aina tässä maailmassa ja minun läheiseni joutuvat kärsimään siitä. Joskus jäin kiinni siitä etten tiennyt ketä äänestää tämän maailman vaaleissa koska olin liikaa keskittynyt pääni sisäiseen politiikkaan jossa päätettiin jonkun toisen valtakunnan asioista. Aloitin blogin pitämisen koska rakastan kirjoittamista ja se on minulle luonnollinen tapa käsitellä asioita.

Lapsena olin aina se joka loitsi leikkiin juonen ja rakensin leikkimällä villejä tarinoita. Olen aina nähnyt villejä unia ja  piirtänyt niiden pohjalta satuja jo ennen kun osasin edes kirjoittaa. Ensimmäisen "kirjani" tein 6-vuotiaana juuri ennen kun menin kouluun. Kirja oli "kirjoitettu" kokonaan kuvin ja äitini kirjoittamin lyhyin lausein. Sen nimi oli "Koulu satuja" ja kokoelma sisälsi mm. jännittävän kertomuksen merenneidosta joka putosi jäteputken läpi viemäriin ja muutti muotoaan tunnistamattomaksi hirviöksi.

Kirjoittamaan oppiminen oli minulle vaikeaa enkä tunne vieläkään hallitsevani suomen kieltä kovin hyvin. Olen kuitenkin kirjoittanut niin kauan kuin kynä on pysynyt kädessä. Lapsena kirjoitin koko ajan. Minulla on vieläkin tallessa kauhuteokseni "paukkuva syntetisoija" (heh.. tarkoitin syntetisaattoria) jossa koulun syntetisaattori hyökkäsi pahaa aavistamattomien oppilaiden kimppuun yökoulussa. 12-vuotiaana kirjoitin myös vampyyrin ja ihmisen välisen rakkaustarinan (ennen kuin Twilightista tuli hitti! Minun versioni päättyi tosin ihmisen draagiseen kuolemaan..).

Minua kiehtoo tarinankerronta. Aina kun katson elokuvaa tai luen kirjaa, seuraan sitä "miten se on tehty?" Aivan kuin joku koneinsinööri haluaa tietää miten joku kone toimii, minä haluan tietää miten kirjan tai elokuvan juoni on rakennettu. Saatan joskus katsoa samaa elokuvaa tai lukea samaa kirjaa  uudestaan ja uudestaan vain saadakseni selville sen reseptin.

Näen myös hahmoja ja tarinoita joka paikassa. Joskus uhrikseni joutuu junassa edessäni hiljaa riitelevä pariskunta, jonka elämäntarinan olen kehitellyt jo ennen kun juna jarruttaa Jyväskylän kohdalla. Joskus taas pihalta löytynyt revitty kirje, jonka sisällön kehittelen paljastamaan maailmanlopun salaisuuksia.

Kirjoitan kai jonkinlaista maagista realismia. Mukana on aina mysteeri, suomalaista mytologiaa ja hyvin hienovaraista fantasiaa. Sellaista joka ei ole liian ilmiselvää vaan kummittelee taustalla ja on aina upotettu jollain lailla realismiin.Kirjoittajana haluan tietää luomastani maailmasta kaiken ja suunnittelen ympäristön viimeistä pilkkua myöten. Minun tietokoneeni hakuhistoriani on varsin huolestuttava koska olen tehnyt taustatutkimusta muunmuassa siitä miten hakkeroidaan toisten tietokone tai miten rakennetaan kotitekoinen pommi.

Tällä hetkellä kirjoitan seikkailua, jossa yhdistetään matematiikkaa ja kalevalan sampo-taru. Saa nähdä mitä siitä tulee. Olen saanut tehdä valtavan vaivan että ymmärtäisin edes murto-osan siitä matematiikasta mitä yritän tarinaan tunkea. Kirjoittaminen on hauskaa koska se motivoi tutustumaan asioihin ja oppimaan jatkuvasti jotain uutta. Jos haluat asettua matemaatikon pään sisälle, sinun on ymmärrettävä matematiikkaa. Ja matematiikan ymmärtäminen ei ole minulle mikään yksinkertainen tehtävä.

Tässä on lyhyt katsaus siihen kuka minä olen silloin kun en hakkaa päätäni seinään punaisen aussieni kanssa. Koska haluan levittää Satun hienoa haastetta, haluan tietää jotain seuraavien blogien kirjoittajista:

Katanan koiruudet 
somewhat
Kaaponkujalla
Aina ekana
Tinttarillan seikkailuja

torstai 7. tammikuuta 2016

Olipa kerran leikkimisen taide

Tässä postauksessa yritän avautua opista jonka olen saanut tänä syksynä koskien leikkimisen monimutkaista taidetta. Ohjeita olen imenyt Piian ja Riitan tokokurssilta (ensimmäinen postaus kurssiin liittyen löytyy täältä). Mitä tulee leikkimisen taiteeseen, minä olen vielä vaiheessa "tikku-ukko ja nurkka-aurinko". Osaan vain haparoiden luonnostella jotain leikin kaltaista mutta jätän mestariteokset vielä muiden harteille.

kuva: Jenny
Piian ja Riitan tokokurssit pennut olivat kaikki kurssin alusta asti motivoituneita leikkijöitä. Kurssin ainut australianpaimenkoira muistutti minusta todella paljon Priyaa saman ikäisenä joten tämän koirakon saama palaute oli minulle erityisen tärkeää. Olen aina kuvitellut että meidän leikkimme ei aina suju koska Priya on sellainen kun Priya on. Olin väärässä. Koko syksyn suurin ahaa-elämys oli oikeastaan aika yksinkertainen: leikkimistä pitää vahvistaa jotta se toimii.

Olen jotenkin elänyt siinä uskossa, että minun pitäisi olla leikkiessäni eläväisempi saadakseni Priyalle paremman motivaation luotua. Tämä on johtanut siihen että että kontrolloin leikkiä vahvasti eikä Priya ole saanut omaan aktiivisuuteensa tarvitsemaansa vahvistetta. Priya leikki mieluusti leluilla yksin rallattelemalla pitkin kenttää. Leikkiminen ei myöskään maistunut jos tarjolla oli ruokaa eli palkat olivat epätasapainossa.

Jotta sain Priyan puremaan kunnolla leluun ja tarjoamaan vetämistä, minun piti vahvistaa vetämistä antamalla koiran voittaa. Tämä tarkoittaa sitä että menen koiran perässä ja annan Priyan johtaa leikissä. Neitosen pitää myös saada voittaa lelu usein. Sen sijaan että yritän elävöittää leikkiä kiskomalla itse lelua kuin mielipuoli, vahvistan Priyan aktiivisuutta leikissä.

kuva: Jenny

Tilanteessa jossa Priyaa ei leikkiminen kiinnosta, en keskity elävöittämään itseäni niin että tarjoan lelua koiralle hullun kiilto silmissä vaan keskityn leluun ja leikkimiseen yksin. "Ai vitsi miten HIENO lelu MULLA on!!! Ihan sama mihin sinä menet." Lelusta tulee heti mielenkiintoisempi näin. Kieltämättä tuo "työnnä se lelu sitten koiran kurkusta alas" ei kuulosta kovin houkuttelevalta leikiltä koiran näkökulmasta. Tilanteessa jossa koira ei vaan yksinkertaisesti leiki, koira pakotetaan kuitenkin aktiiviseksi vaikka juoksemalla. Napataan sitten hihnasta kiinni ja juostaan ympäri kenttää. Tämäkin nostaa koiran virettä.

Täytyy häpeäkseni myöntää että en ole aikaisemmin ymmärtänyt kahden lelun leikkiä. Se tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan leikkiä, jossa koira osaa vaihtaa lelua suullisesta käskystä. Leikin harjoittelussa on hyvä käyttää kahta samanarvoista lelua, jotta koira ei jää kaipaamaan toisa lelua vaan vaihto on mahdollisimman helppoa. Meillä tämä tarkoitti kahden täysin samanlaisen lelun ostamista koska Priya osaa aina valita suosikkinsa. Kahden lelun leikillä Priya sai paljon vahvistetta siitä että se leikkii luonani ilman rallattelua. Se voittaa ja saman tien saa mahdollisuuden tarttua uuteen leluun ja voittaa sen. Jokaisella tarttumisella koiralle vahvistuu ajatus: lelun voittaessani palaan mamman luo. Lelun vaihtaminen tuo leikkiin kivaa vaihtelua, mutta myös hallintaa leikkiin ja toimii apuna monen tokoliikkeen opetuksessa.



Palkkojen tasapainoon pennuille opetettiin harjoitus jossa koira vaihtaa namin ja lelun välillä suullisesta käskystä. Palkkojen erottelua voi käyttää monellakin tavalla (tarkkaavaisuuden, luopumisen ym. harjoittelu), mutta meillä sen suurin hyöty on tähän mennessä ollut palkkojen tasapainottaminen. Ajatuksena niin että Priya on saanut naminsa vasta sen jälkeen kun on leikkinyt kunnolla. Harjoituksessa nami on toisessa kädessä ja lelu toisessa. Aloitetaan siitä palkasta jota koira ei tavoittele (heikommasta palkasta). Priyan tapauksessa lelusta. Lelua tarjotaan niin kauan kunnes Prii jättää toisessa kädessä tarjolla olevat namit rauhaan ja leikkii. Hyvä leikki palkitaan vapauttamalla namille. Tällä hetkellä Priya leikkii hyvin vaikka namia olisikin tarjolla. Voin jopa tyrkyttää sitä leikkivän Priyan suun edessä ja neiti keskittyy hurjaan repimiseen.

Nämä ovat yksinkertaisia asioita, jotka ovat kuitenkin auttaneet meitä kohti parempaa leikkiä. Tällä hetkellä Priyan kanssa leikkiminen on niin hauskaa että en malttaisi lopettaa sitä. Treenihetkemme menevät pääosin leikkiessä yhdessä. Parasta tässä on että ei minun tarvitse enää riehua ja pomppia saadakseni aikaan hyvää leikkiä! Voin olla oma passiivisempi itseni ja Priya nauttii silti leikistä!

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Olipa kerran lahna koulutuksessa




Kertokaaspas minulle että ovatko kaikki koirat yhtä vaikeita tulkita kun minun punaiseni vai olenko minä vain jotenkin keskivertoa huonompi siinä? Priyan vapauttaminen häkistä treenihallilla on kuin mysteeriboxin avaaminen. Et ikinä tiedä mitä tulet saamaan. Mittari saattaa olla toisessa päässä, jolloin kaasu hirttää kiinni ja raivohuuto alkaa. Tai sitten sitten se on asetettu hohhoijaa-asenteelle, joka mieluummin jäisi kotiin nukkumaan. Yksikin huonosti tehty pätkä rikkoo hyvän vireen. Yksikin väärä liike kaataa koko hemmetin pakan. Ihan kun yksin tokoliikkeiden kouluttaminen ei olisi tarpeeksi vaikeaa ja tarvitsisin lisää haastetta..

Priyaa on tulkittu kouluttajiemme toimesta joko äärettömän itsevarmaksi tai hyvin epävarmaksi. Toiset sanovat että se se on epävarma (se haukkuu epävarmuuttaan, he hidastelee epävarmuuttaan, kyllä vauhti tulee toistojen myötä.. toista samaa harjoitusta) ja tarvitsee tukea ja toistojen kautta varmuutta ja toiset että se on itsevarma ja tarvitsee haastetta ja muutoksia (se komentaa, se ei tarvitse minua mihinkään, se kyllästyy helposti, se on laiska vaihtele harjoituksia, yllätä ja luo haastetta). Minunhan se pitäisi tietää mitä Priyan pään sisällä tapahtuu ja millä neuvolla tarttua ongelmaan. Itse uskon että se on sekä itsevarma että epävarma riippuen tilanteesta. Ongelmana on se miten ikinä opin lukemaan mitä se tarvitsee juuri sillä hetkellä kun tuntuu että treenaamisen onnistumisen kannalta minun pitäisi jo tietää se etukäteen. Priya ei nimittäin anna virheitäni helposti anteeksi.

Plaah. Turhauttavaa. Joskus haluaisin niin heittää hanskat tiskiin. Sanoa että tämä on liian vaikeaa ja saanko helpomman harrastuskaverin. Pehmolelun? Voisin kouluttaa tokovalion sellaisesta valkoisesta kävelevästä robottikoirasta jolla roikkui pinkki johto kaulapannasta. Se voisi olla minun tasolleni sopiva harrastuskaveri.

Tänään olimme koulutuksessa, jonka kouluttaja Riikka Pulliainen oli sitä mieltä että Priya on epävarma. Vaihteeksi näinkin, lähiaikoina olen kuullut enemmän "itsevarma komenteleva ämmä" tulkintaa. Kerroin kouluttajalle vähän taustatietoa Priyasta. Sanoin että se voi olla hieman lahna, mutta saattaa olla myös hieman raivo (ette kuulkaa usko kuinka typerältä kuulostaa kun yrität selittää että et ole ihan varma millainen koira sinulla on tänään mukana).

No kaivoin yllätyslaatikosta tänään lahnan. Johtui luultavasti siitä että Priyalla oli pitkä päivä takana häkissä ja se oli väsynyt. Aloimme metallinoudolla. Priyalla on ongelmana ettei se halua nostaa kapulaa maasta (vaikka pito onnistuu). Prillis tuntui aluksi tosi hyvältä kun näytin noutoa vauhtinoutona. Kouluttajamme kuitenkin halusi että teemme harjoitusta, jossa asetin kasan metallikapuloita riviin ja Priya sai tarjota vuorotellen niiden tuomista. En saanut naksauttaa nostosta vaan minun piti odottaa että Priya tuo kapulat minulle.

Priya hämmentyi harjoituksesta ja aluksi lähti kapuloille vähän kuin tunnariin, se nuuski ne läpi ja toi meidän oman kapulan joka tuoksui minulta. Auttamisestani huolimatta neiti ehti kyllästyä ja hämmentyä harjoituksen aikana ja vire laski kuin lehmän häntä. En tajunnut palkata lelulla joten vire laski laskemistaan. Sitten se olikin jo siinä tilassa ettei sitä saanut nostettua.

Teimme seuraavaksi ruutua. Minulla oli mukanani pieni alusta. jonka laitoin ruutuun paikkaa tukemaan. Priya lahnisteli ruudussa. Metallinoutoharjoitus oli ikävä, epäselvä ja tylsä ja mamma on ikävä, epäselvä ja tylsä joten neidin ei sitten tehnyt mieli enää tehdä hommia. Tätä minä tarkoitan sillä että se ei anna anteeksi. Kun fiilis menee niin se menee.

Olen ylpeä siitä että sain Priyan kuitenkin leikkimään hyvin koko pätkän ajan. Vaikka toistot eivät olleet oikein hyviä ja sain hieman kalastella maata nuuskivaa ja ihmisiä moikkaavaa Priyaa mukaani niin se sentään leikki kanssani hyvin. Pisteet meille siitä!

Treenithän eivät menneet mitenkään huonosti. Itseasiassa kouluttaja oli suhteemme todella positiivinen ja saimme paljon kehuja (omasta mielestäni ei ihan ansaitusti). Ongelma oli enemmänkin siinä miten alaston olo minulla oli kun en ollenkaan (jälleen kerran) tiennyt miten suhtautua koiraani. Ongelmana on että minun on koulutuksissa vaikea ylläpitää hyvää rytmiä treenissä. Hyvä rytmi on Priyalle tärkeä ja jos se puuttuu niin olen pulassa. Koulutuksissa kouluttaja on se joka vastaa harjoituksista ja ehdottaa toistojen määrän. Minä en osaa olla tarpeeksi jääräpäinen jotta tekisin harjoituksen omassa rytmissäni. Mikä pakko minun oli pakottaa Priya hakemaan kaikki metallikapulat harjoituksessa joka selvästi inhotti ja kyllästytti sitä? Olisin voinut ottaa kaksi toistoa, leikkiä ja viedä Priyan häkkiin. Todeta kouluttajalle että ymmärsin harjoituksen, me kokeillaan sitä kotona. 30min on todella pitkä aika Priyalle tehdä yhteen pötköön. Olisin voinut sanoa järjestäjälle että saanko tehdä meidän pätkän kahdessa osassa. Otin häkin valmiiksi kentälle jotta olisin voinut työntää Priyan sinne lepäämään siksi aikaa kun kouluttaja puhuu, mutta unohdin sitten käyttää sitä. Ei ihme että minulla oli tänään treeneissä vanha kunnon lahna!

Koulutus oli oikeastaan meille todella opettavainen. Jatkossa rytmitän itse ohjatunkin treeninikin itsepäisesti, muistan mitä Priya tarvitsee voidakseen tehdä onnistuneen pätkän, palkkaan lelulla enemmän vaikka kouluttaja puhuukin päälle ja laitan Priyan häkkiin ennen kuin lasken oman vireeni ja alan kuunnella kouluttajaa!!!

Koulutus itsessään oli ihan kiva. En kokenut mitään ahaa-elämyksiä varsinaisessa koulutuksessa (jos tätä omaa ahaa-elämystäni ei lasketa jonka sain kirjoittaessani tätä postausta), mutta kotiintuotavaksi lähti paljon ajateltavaa ja kokeiltavia harjoituksia. Kouluttaja oli vahvasti sitä mieltä että Priya saa vauhtia toistojen myötä ja hänestä Priin ruutu (jossa neiti ravasi matkan puolisksi) oli loistava. Uskallan olla eri mieltä. On totta että vauhti kasvaa toistojen myötä, mutta tiedän myös että mielentilan täytyy Priyan kanssa tulla ensin. Jos Priya saa nyt kävellä ruutuun, se tulee kävelemään ruutuun luultavasti koko uransa ajan.

Aloitin tämän postauksen taas tuskaisena purkautumisena ahdistuneille ajatuksilleni, mutta lopetan tämän postauksen päässäni hyvä ahaa-elämys. Kyllä kirjoittaminen kannattaa. Nyt tiedän mikä meni pieleen ja osaan (ehkä toivottavasti) taas jotain enemmän. ainakin ajatuksen tasolla. Mutta se on sitten toinen tarina.

lauantai 2. tammikuuta 2016

Olipa kerran uudenvuoden video

Meidän uusivuosi oli täynnä laiskottelua. Siskoni Marika ja hänen sulhasensa Kalle tulivat meille viettämään uuttavuotta spanielipoikien kanssa. Priya je Wentti kävivat aattona uimassa Tampereen koirauimalassa, mutta muuten koirilla olikin aika tylsä päivä. Kävimme muutamalla lenkillä päiväseltään kun valoa riitti, mutta pimeällä uskaltauduimme vain pissalle korttelin ympäri. Vaikka meidän koirat eivät ole ikinä raketteja pelänneet, en halunnut ottaa riskiä että joku iso pamaus aiheuttaisi koirille turhia pelkotiloja. 

Meille ei sisälle kuulunut juuri ollenkaan pauketta. Telkkari soi koko illan kovaa ja peitti ne pienetkin pamaukset. Asumme ehkä sellaisessa paikassa jossa on niin paljon isoja taloja lähekkäin joten siinä ei ole ihan lähistöllä oivallista paikkaa ampua. 

Näin rennosti meillä oltiin.  Hyvin mahtuu koko lauma sohvalle.
Lauma samalla sohvalla reilu 2v sitten
Kuvasin uudenstavuodesta videon.


Tässä videolla vielä lyhyt pätkä toheloiden uinnista. Sama pätkä löytyy toiselta videoltakin, mutta laitan sen vielä tähän erikseen alleviivatakseni spanielin logiikkaa. Koska altaasta täytyy aina tuoda jotain takaisin ja joskus käy niin että lelu hukkuu aaltoihin (kun molskahtaa sen päälle). 



Tämän vuoden treenit korkattiin uudenvuodenpäivänä. Treenit vedettiin väsyneissä ja tyhjäpäisissä merkeissä, Tehoryhmällä oli kouluttajanaan Riitta Kivimäki joten halunnut jättää treenejä välistä vaikka olo ei yhtään ollut treenaileva.

Huomenna meillä onkin sitten Riikka Pulliaisen koulutus. Mutta se on sitten toinen tarina.