keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Olipa kerran kultainen keskitie

Tai pikemminkin OLISIPA KERRANKIN kultainen keskitie.



Minä se aina jaksan kitistä siitä kuinka en saa Priyaan tarpeeksi vauhtia. Kaikki tätä blogia lukeneet tai meidän kanssa treenanneet tuntee tämän saman vanhan virren. "Hidas ja tylsä Milli ei saa koiraansa tarpeeksi potkua plaaplaaplaa". Kyllästyttävää kuultavaa. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus kuten olemme saaneet lähiaikoina huomata. Meillä kippaa vire nykyään myös yli. Mutta koska tämä ongelma on hyvin virkistävä kaiken sen nostattamisen jälkeen, en ole jaksanut valittaa siitä. Maanantaina meidän tokotreenit meni kuitenkin niin järkyttäväksi haukkumiseksi etten tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa.

Treenikamumme Emmi tokaisi viime sunnuntaina sanoiksi sen minkä minä olen miettinyt, mutta en ole osannut löytää sanoja ajatuksilleni. Priya nousee aivan järkyttäviin lukemiin kaikista negatiivisista tunteista. Tästä tulee neitosen lempinimi "raivotar". Sitä voi kehua, ilahduttaa ja riehuttaa vaikka kuinka eikä pääkoppa kuumene mihinkään. Kuitenkin silloin kun pikku possunen joutuu kentän laidalta katsomaan kun minä olen kentällä toisen koiran kanssa, sille nousee "kateus". Tämä "kateus" nostaa sille aivan järkyttävän raivon päälle. Kun sen siitä raivosta ottaa kentälle tekemään niin jopa minä saan kummasti punapyllyyn vauhtia.

Turhautuminen on toinen tunne joka saa neidille hyvän raivon pintaan. Sen vuoksi etäpalkkana odottava ruokakuppi toimii meillä niin hyvin. Priya turhautuu odottamisesta ja nostaa vireensä kattoon. Kun haastan Priyaa jollain oikein vaikealla tehtävällä, sen vire pomppaa myös kattoon. Kaikki epäonnistuminen ja ylimääräinen ajattelu turhauttaa neitiä ja se purkautuu tietynlaisena raivona.

Turhautuessaan Priyalla kippaa kuitenkin helposti hieman yli. Tulee haukkumista ja muuta kivaa oheisongelmaa (mm. se että saan jokaisesta pienestäkin kehusta naamalleni raivokkaasti pomppivan aussien..) Eikä oppimista tapahdu vaikka vauhti olisikin paikallaan. Raivotar vain raivoaa.

Ehkä jonain päivänä löydän kultaisen keskitien ja mukavan työskentelyvireen punaiselle.



Tänään Mikan tokotreeneissä keskityimme vartaloapuihin (tai lähinnä niiden poistamiseen) sekä erilaisiin häiriöharjoitteluun. Aloitimme tunnin harjoituksella jossa koira käskettiin ensin maahan ja istumaan niin että seisoin koiran edessä, sitten sama sivulla. Lopuksi koira odottamaan, käveltiin koiran eteen ja pyydettiin luokse, siitä maahanmeno ja vielä kutsu sivulle.

Mika katsoit mitä vartaloapuja annoimme koiralle ja jos apuja alkoi tulla liikaa, tuhma oppilas sai tokokartion, jonka päällä on pallo päänsä päälle. Sitä kantamusta tasapainottaessa vartaloavut eivät enää luonnistuneetkaan.

Mika sai minut kiinni yhdestä pakkoliikkeestä. Vaikka kuinka yritin olla liikkumatta niin liikautin toista olkapäätäni käskiessäni Priyan maahan. Siitä oli käsittämättömän vaikea päästä eroon. Kaikkia ihme pakkoliikettä sitä täytyykin kehittää ja niistä täytyy sitten yrittää päästä eroon. Huoh.

Seuraavaksi tehtiin kiertoa niin että merkin toiselle puolelle heitettiin pallo ja koiran piti silti malttaa kiertää. Harjoitus oli yllättävän vaikea Priyalle. Se jäi palloon kiinni ja kun pallosta pitikin luopua, kierto ei enää luonnistunutkaan. Kun kierto saatiin vihdoin aikaiseksi ja kehuin Priyaa niin se ryhtäsi hakemaan pallon palkakseen. Aivot olivat siis vahvasti pallossa.

Jatkoimme liikkeestä istumisella. Teimme istumista niin että ohjaaja alkoikin istumisen jälkeen peruuttaa eikä jatkanut eteenpäin. Yllättävän vaikeaa tämäkin.

Seuraavaksi teimme paikkamakuuta niin että Mika osoitti meitä satunnaisessa järjestyksessä ja meidän piti sillä hetkellä nopeasti käskeä koira maahan tai sivulle. Oli yllättävän haastavaa (treenien teema oli ilmeisesti "yllättävän haastavaa"..) yrittää huomata liikkurin osoitus ja keskittyä koiraan samaan aikaan.

Tämän jälkeen otimme vielä juoksuseuraamista ja käännöksiä.

Kaikenlaista siis mahtui taas näihin treeneihin. Hengästyttävää, kuten aina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti