keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Olipa kerran yhdessä puuhamaahan

Olen koko syksyn saanut seurata viiden hienon ja lahjakkaan koirakon ensi askeleita tokon ihmeelliseen maailmaan. Suunnan näyttäjänä näillä koirakoilla ovat olleet ihanat kouluttajat Piia Karinen ja Riitta Kivimäki. Koulutuksen seuraaminen kuunteluoppilaana on ollut mahtava kokemus. Olen pystynyt keskittymään kaikkien koirakoiden opetuksen kuuntelemiseen ja nähnyt viisi hyvin erilaista kehityskaarta. Kuunteluoppilaille on järjestetty myös käytännön kertoja joissa on keskitytty kurssin harjoituksiin oman koiran kanssa. 

Haluan kirjoittamalla hieman pohtia joitakin ajatuksia jota kurssi on minussa herättänyt. Nämä ajatukset ovat käynet sen sekamelelisopan läpi, jota kutsun minun pääkseni, joten ne eivät ole suoraan taitavien kouluttajiemme suusta. Olen myös lisännyt sekaan kaikkea muuta sälää mitä olen miettinyt tai lukemut muualta aihetta koskien. Kirjoitan pohdintaa aihepiiri kerrallaan koska jos kirjoittaisin yhteen postaukseen koko kurssin herättämät ajatukset, saisin kirjoittaa kokonaisen romaanin yhdeltä istumalta.

Kurssi aloitettiin jo hallin ulkopuolelta.

Halliin tullessa koira on menossa kuin huvipuistoon. Siellä on hauskaa ja vastassa on kiihdyttävien ärsykkeiden ilotulitus, jonka vieteltäväksi koira pääsee heti hallin pihassa. Kun se on ensin räjähtänyt ulos autosta ja heittäytynyt nelivetoa tiestä parkkipaikalta halliin, se on palkannut itseään jo kymmenillä eri ärsykkeillä. Haluaako koira enää siinä vaiheessa enää olla "särkänniemessä" perässä raahautuvan ohjaajan kanssa? Ei, se on siellä jo yksin. Mihin se ohjaajaa enää tarvitsee?

Arvatkaa onko Priya tässä Jennyn ottamassa kuvassa "mamman kanssa särkänniemessä"?

Itsehillintä, maltti ja luopuminen on asioita mitä minäkin olen viljellyt läpi arkeani koiranomistajana. Tällä rakkaalla lapsella on monta nimeä mutta minä pidän käsitteestä "doggie zen". Se viittaa zen-buddismiin, jonka keskeisenä ajatuksena on että jos luovut jossain tässä elämässä, seuraavassa elämässä sinua odottaa ihmeellinen palkkio. Itsehillinnän kautta aukeaa siis portit kaikenlaiseen mammonaan. Doggie zen on zen-buddismia pienemmässä mittakaavassa jossa koira saa palkkion kun luopuu ärsykkeestä. Esimerkiksi se pääsee ovesta ulos kun se ei ryntää ulos ensimmäisen tilaisuuden tullen vaan pyytämättä odottaa lupasanaa ohjaajaltaan. Doggie zen on yksi arkitottelevaisuuden tärkeimpiä taitoja. Se on se mikä erottaa huonosti käyttäytyvät koirat niistä jotka ovat omistajansa hallinnassa.

Piian ja Riitan tokokurssi aloitettiin autosta poistumisella. Se miten koira tulee sisään treeni-alueelle, asettaa sävyn tuleville treeneille. Se antaa lähtölaukauksen joko yhteiselle hetkelle puuhamaassa tai koiran soololennolle treenien läpi. Doggie zen luo koiralle ajattelutavan jossa ohjaaja on portti kaikkeen hauskaan, sen on turha yrittää puuhamaahan syöksymällä lukittuna olevaa porttia päin kun avain porttiin tulee ohjaajalta. Tämä luo treeneihin rauhallisen, keskittyneen ja ohjaajaan suuntautuneen mielentilan.

Autosta poistumisen harjoitus (kuten muutkin samantyyppisen doggie zen harjoitukset) perustuvat siihen että koira itse valitsee luopumisen. Koiralle ei anneta erillistä "odota" käskyä vaan luopuminen avautuvasta ovesta pitäisi tulla automaationa. Koiralle pitää myös antaa tilaisuus valita. Ohjaaja ei voi "luopua koiransa puolesta" blokkaamalla tietä tai pitämällä namia korkealla koiran saavuttamattomissa. Koiran täytyy siis rehellisesti luopua reilusti avoimesta ovesta tai tarjolla olevista nameista. 

Kun kurssilla olevat pennut ryntäsivät avointa ovea kohti, ovi suljettiin nopeasti. Sitten se avattiin taas ja sama toistettiin kunnes koira ei enää valinnut ovea kohti ryysimistä. Tässä vaiheessa koiralle annettiin häkkin namu rauhallisesti kehuen. Kurssin kaikki viisi pentua ymmärsivät jutun juonen yhdellä koulutuskerralla. Omistajat saivat laittaa koirilleen kaulapannat ja hihnat häkin/auton ovet apposen auki ja pennut odottivat paikoillaan kunnes ne kutsuttiin autosta ulos lupasanalla. 

Treenien tunnelma on asetettu rauhalliseksi, maltilliseksi ja kohti ohjaajaa. Doggie zen harjoituksia voi arjessa viljellä jokaiseen tilanteeseen jossa koira haluaa jotain (ovesta ulos, nuuskimaan tiettyä hajua, ihmisen luo, ruokakupille..) ja niiden avulla rakennetaan arkeen itsehillintää ja impulssikontrollia. Priyan kanssa tälläinen harjoittelu on ollut arkipäivää pennusta asti arjessa. Häpeäkseni myönnän että treenikentälle asti zen-mielentila ei ole päässyt. Olen treenikentällä vain nostattanut Priyaa ja antanut sille vapauksia joita sillä arjessa ei ole yrittäen kasvattaa näin neitosen röyhkeyttä. Olen ehkä kuitenkin antanut Priyan luistaa väärissä asioissa ja kasvattanut virettä ohjaajan merkityksen kasvattamisen kustannuksella. Oho. Tästä lähtien meillä mennään puuhamaahan yhdessä.

Tässä Jennyn ottamassa kuvassa olemme Priyan kanssa yhdessä särkänniemessä

Halliin siirrytään yhdessä ohjaajan kanssa. Ei niin kun erään nimeltä mainitsemattoman punaisen aussien voi joskus todistaa kaahottavan kohti hallia. Vaan niin että jos koira kiskaisee, ohjaaja pysähtyy ja odottaa kunnes karvaisempi osapuoli löysää hihnansa ja kääntyy ohjaajaansa kohti. Tästä palkaksi namu ja liike eteenpäin. 

Sama rulianssi toistetaan jokaisella treenipaikan oviaukolla kunnes viimein pääsemme kentälle asti. Tällä kertaa pääsemme sinne yhdessä. Ohjaaja on koiralle avain kaikkeen hauskaan eikä vain perässä kiskottava namiautomaatti tai pallokone. 

Kouluttajamme muistaakseni totesi että ei koiralta voi alkaa kysellä "alaks mun kaa?" siinä vaiheessa kun koira on jo siellä puuhamaassa yksin, se pitää kysyä ja vaatia heti alussa. 

Nyt kun olemme vihdoin iloisesti siellä särkänniemessä yhdessä, hauskanpidolle laitetaan seuraavaski sääntöjä. Mutta se on sitten toinen tarina.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Olipa kerran uudenvuodenlupaukset 2016




Vuosi 2016 on kulman takana. Jotta en ryntää sen kulman taakse sokkona täysin ilman suunnitelmaa, yritän asettaa jonkinlaisia tavoitteita kartoittamaan tietä.

TOKO:

Tokon päätavoite on saada virettä tasaisemmaksi. Pääasiassa ettei lahnapäiviä enää tulisi, mutta myös "raivohullu rähjähaukku"-Priya saisi jäädä kotiin kiroilemaan. Vuoden teema on siis tasapainon löytäminen (huoh. Vire. Tuo meidän tokouran yksisarvinen..)

Kisatavoitteita en uskalla tehdä. Olisi aivan mahtavaa jos saisimme AVOn korkattua, mutta en aio ottaa tästä mitään stressiä vaan keskityn ensin saamaan tekemisen tasapainoon . Voi olla että kesällä meitä odottaa taas lahnakausi ja jos näin on niin pidän koko kesän taukoa tokosta.

Aloitamme tammikuussa Riitta Kivimäen ryhmässä koirakoutsilla ja toivon että saan lypsettyä häneltä hyvää oppia. Riitta on ainakin sellainen kouluttaja joka ei päästä oppilaitaan helpolla joten odotan koulutuksilta paljon. Jatkan myös ainakin kevään yli Tamskin tehoryhmässä joka toinen viikko. Jatkan myös kuunteluoppilaana Riitan ja Piia Karisen tokokurssilla (kurssiin kuuluu myös käytännön kertoja). Hakeudun myös mielenkiintoisiin koulutuksiin aina kun niitä järjestetään. Kesällä katson näitä ryhmiä sitten Priyan jaksamisen ja fiiliksen mukaan.

Aion myös treenata vähemmän. Keskittyä enemmän laatuun kuin määrään. Tänä syksynä olen kokenut kimppatreenit äärettömän hyödylliseksi joten keskityn kiskomaan ihmisiä kanssani hallille.

HAKU:

Tavoitteeni on jatkaa ukkojen etsimistä. Tällä hetkellä laji on talvitauolla, mutta talven väistyessä kevään tieltä tarkoituksena on taas reenailla viikottain. Tavoitteeksi asetan säännöllisen treenaamisen ja BH-kokeen jos vire vain antaa periksi.

AGILITY:

Agilityn tavoitteenamme on olla ottamatta tavoitteita. Olen hiljaa sulatellut ajatusta siitä ettei Priyasta tule kisakoiraa agilityyn. Joskus olen ajatellut että voitaisiinhan me muutamat kisat käydä juoksemassa, mutta tällä hetkellä en näe siinä oikein mitään järkeä. Agility on maxi-koiralle todella raskasta ja tunnen olevani ihmishirviö jos pakotan luustoltaan epätäydellisen koirani treenaamaan sitä hiki hatussa. Tunnen itseni ja tiedän että jos otan tavoitteekseni jonkun maaliviivan, treenaan sitä varten huin hullu (laiskaksi minua ei voi haukkua..). Jos otan agilityssä kisatavoitteen, pelkään treenaavani Priyaa liikaa ja sitten minulla on tulevaisuudessa todella kipeä koira. Koska meillä on niin paljon muitakin lajeja johon uppoutua, voin hyvillä mielin jättää agilityn "vain" hyvänmielen lajiksi.

Jatkamme vielä Sabinan ryhmässä treenaamista. Tavoitteemme on siis käydä epiksissä (rimat alhaalla), treenata minun ohjaamistani (jos vaikka seuraava koira olisi sitten terve..) ja pitää hauskaa.

KOIRATANSSI:

Tämän vuoden aikana treenaan enemmän koiratanssia! Meillähän olisi jo temppuskaala valmiina alokkaan kisoihin jos vain saisin jostain revittyä motivaatioita ohjelman rakentamiseen ja treenaamiseen. Jos toko jää vireen vuoksi kesätauolle niin voisin harkita ryhmäpaikkaa koiratanssissa. Sitten tulisi ainakin treenattua!

MUUTA:

Aloitan nyt tammikuussa arkitottelevaisuuskoulutusohjaaja-kurssin, joten toivon että se olisi tämän vuoden aikana käyty kunnialla läpi. Aion myös jatkaa Tamskilla kouluttamista ja tehdä ahkerasti talkoita.

Priyaa voisi myös vihdoin käyttää näyttelyissä H:ta kalastelemassa siltä varalta että pääsemme joskus tokossa valioksi asti.

Arkea haluan tehdä sujuvammaksi ainakin hihnakäytöksen ja  toisten koirien ohitusten suhteen. Priya ei ole mikään remmirähjä mutta hihnaetiketti vaatisi vielä hieman terotusta.

Aion myös tehdä kaikkeni että Priya pysyy terveenä ja iloisena harrastuskoirana. Jatkamme säännöllistä fysioterapiaa ja hierontaa ongelmien välttämiseksi.

Olipa kerran vuosi 2015

Tulen muistamaan vuoden 2015 aikana jolloin Priyasta tuli varjoni. Vihdoin olen saanut sen koiran joka seuraa minua kuin pieni aussien muotoinen varjo. Ainakin osittain. Tarkemmin sanoen Priyaa voisi kuvailla varjoksi Peter Pan-sadusta. Sellaiseksi joka saattaa joskus vain päättää olla matkimatta isäntänsä liikettä ja asettuu kädet puuskassa osoittamaan maailmalle keskisormea. Sellainen joka täytyy säännöllisesti liimata kiinni, jotta se ei katoa omille teilleen.

Hyvänä päivänä kaikki onnistuu ja yhdessä tekeminen on kuin satua ja tanssia. Prinsessa on hyvällä tuulella, aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Mutta jos prinsessan patjan alla on herne, koko homma kaatuu. Herne voi ilmestyä säätilan, mielentilan tai vaikka planeettojen asennon muodossa. Joskus vain ikävästi tuijottava vieras koira riittää. Siihen kaatuivat meidän treenit. Fiilikset menivät ja niitä on todella vaikea saada takaisin. Tämä vuosi on ollut yhtä neidin mielentilojen mukaan seilaamista. Tänä vuonna olen oppinut vain alkeet neidin mielentilojen tulkinnasta. Niiden muokkaaminen onkin sitten yhtä helppoa kun vuorovesin hallinta joten sen oppimiseen tarvitaan vuosi jos toinenkin. 

kuva: Jenny Söderlund
Tokon suhteen vuosi alkoi nousujohteisesti. Onnistuin löytämään etäpalkan ja sain kisatreenit toimimaan niiden avulla. Tuntuu kuin olisimme hujauksessa kehittynyt eteenpäin. Helmikuussa kävin ensimmäisissä kisatreeneissä.ja kuulin monelta kouluttajaltamme ihmettelya siitä miten paljon olemme kehittyneet. Kuuluimme mahtavaan tokoryhmään, jonka jäsenistä sain hyvää tukea, oppia ja treeniseuraa. Nyt vasta jälkikäteen osaan arvostaa kuinka ihana silloinen treeniryhmämme oli ja kuinka paljon nautin jokaisista treeneistä sillä porukalla. 

Kävimme korkkaamassa kisauramme salaa. Ilmoittauduin kisoihin hetken mielijohteesta toivoen että tutulta kuulostava naistuomari antaisi meille säälistä ykköstuloksen. Tuomari oli tiukka ja liikkeet epätäydellisiä mutta saimme kuin saimmekin ykköstuloksen.Treenikaverini houkuttelivat meidät hakemaan sm-joukkueeseen ja laitoin pitkän harkinnan jälkeen hakemusta menemään. Pääsimme joukkueeseen varakoirakon paikalle ja treenaamaan mukaan joukkueen kehätreeneihin. Se oli hieno kokemus treenata joukkueen kanssa.

Kesän kuumuus toi tullessaan enemmän ongelmia. Herneet neidin patjan alla alkoivat olemaan säännöllisempiä. Sade, kuumuus ja tuuli toivat omat mahdollisuutensa epäonnistuneeseen fiilikseen. Saimme toisista kisoistamme kuitenkin ykköstuloksen. Luultavasti sen vuoksi että kisapäivänä ilma sattui olemaan sopiva ja planeetat oikeilla kohdilla tähtitaivaalla.

Kesällä koin jonkinlaisen tokomasennuksen. Treenit eivät oikein sujuneet ja tunsin olevani punaisen kanssa täysin hukassa. Usein tunsin pursuavani treeni-intoa ja odotin pääseväni kentälle kokeilemaan onneani Pryan mielentilojen kanssa. Mutta kun huomasin auringon kiipeävän liian kuumana taivaalle treeni-into vaihtui turhautumiseen: Priya ei kuitenkaan jaksaisi tehdä hommia hyvällä asenteella.

Opin kesällä tokosta paljon. Kävin hyvissä koulutuksissa ja sain päässäni selvemmän kuvan siitä miten ja millaiseksi haluan koirani kouluttaa. Vaikka teoriassa opinkin paljon uutta, oppi ei kulkeutunut käytäntöön asti. Kesän vahvimmaksi muistoksi jäi kuitenkin turhautuminen. Turhautuminen siitä että en voinut treenata silloin kun halusin ja niin paljon kuin halusin. Turhautuminen omiin taitoihini kouluttajana. Turhautuminen siihen että suoritukset eivät tärkeissä paikoissa olleet samaa luokkaa kuin treeneissä koska neiti veti jostain olosuhteesta herneen nenäänsä. Turhautuminen ihmisten kommentteihin siitä miten tekemisemme tarvitse enemmän menoa, enemmän vetoa ja enemmän virettä. Turhauduin koska minusta tuntui että kiskon koiraani perässäni ja vedän sen väkisin tekemään kanssani epämiellyttäviä juttuja. Turhauduin koska omat taitoni eivät riittäneet edes siihen että sain koirani haluamaan töihin kanssani.

Kesän lopussa olin jo sitä mieltä että olen maailman surkein kouluttaja ja minulla on maailman surkein koira. Opin jollain tapaa hyväksymään Priyan sellaisena kuin se on ja käsittelemään sen oikkuja. Opin tietämään paremmin ennalta milloin voin treenata ja miten. Treenien oikea rytmittäminen on tärkeää ja se ettei Priyaa saa koskaan väsyttää loppuun. Pohjalle on jätettävä aina kipinä joka antaa tulta seuraaviin treeneihin.

En tiedä johtuuko se talven kylmentämistä ilmoista, uudesta hallista vai siitä että olen oppunut muutaman reseptin prinsessan mielentilojen hallitsemiseksi, mutta tällä hetkellä meillä menee taas hyvin. Suurimman osan treeneistä Priya vetää jo itseään perässä eikä minun tarvitse kuin ohjata oikeaan suuntaan. Eräs kovasti arvostamani kouluttaja tokaisi pari viikkoa sitten meidät nähdessään että: "ihan eri näköistä menoa kuin kesällä" ja olin haljeta ylpeydestä. 

Olemme kuitenkin kompastuneet uusiin ongelmiin joita hieman raivokkaampi vire on tuonut tullessaan. Ääntely, haukkuminen ja yleinen ylävireinen sekoilu. Miten sama koirakko voi kaatua vireen molempien puolien ongelmiin? Tällä hetkellä neidin kanssa on kuitenkin hienoa tehdä töitä. 

Vaikka tämä teksti vaikuttaa siltä että meillä on ollut painajaismainen tokovuosi, täytyy sanoa että olen todella kiitollinen Priyalle. Se on opettanut minulle niin paljon olemalla oma hankala itsensä. Rakastan ja arvostan Priyaa enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Olen oppinut tämän vuoden aikana taas lisää neidin sielunelämästä ja odotan innolla mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. Olen kuullut useasti että Priya on sellainen koira joka paranee vanhetessaan ja uskonkin että parhaat ajat on vielä tulossa kunhan teemme paljon hommia ja tumpelo ohjaaja oppii käsittelemään koiraansa. 

Tavoitteemme vuodelle 2015 oli korkata tokossa kisaura ja sen me teimme (monenlaisilla tuloksilla).

kuva: Jenny Söderlund

Vuoden 2015 aikana rakastuin Priyan kanssa agilityyn. Löysin itsestäni ja koirasta uuden vaihteen aksakentällä. Etenkin kesän lahnakauden aikana oli mahtavaa tuntea käsissään innokas koira. Tammikuussa kävimme ensimmäistä kertaa epiksissä ja saimme iloisen nollan. Sen jälkeen olemme kahlanneet epiksissä säännöllisesti ja kantaneet kotiin jopa palkintojakin. Käytännössä olisimme kisavalmiita jos uskaltaisin treenata tarpeeksi ja nostaa rimat tappiin asti.

Agilitya varjostaa vain Priyan selkä. Syksyn aikana hidastin tahtia agilityn kanssa (tarkoittaen sitä että vähensin treenit 1-3/vko vain siihen yhteen 10min jonka käymme ohjatuissa treeneissä) ja kisatoiveet unohtuivat. Agility on meille hauskanpitoa ja pientä jumppaa.

Tällä hetkellä motivaatio agilityn kanssa on nollassa vaikka treenit kulkevat hyvin. Priya tekee hyvin ja minäkin olen kehittynyt. En tunne enää olevani niin kömpelö ja hidas ja Priyakin on löytänyt uutta itsevarmuutta esteillä. Jotenkin vain kisatoiveiden hidas unohtuminen on imenyt lajista kaiken motivaation. Olen ehkä niitä ihmisiä jolle "oma kehittyminen ja hauskanpito" eivät riitä motivaation sytyttäjäksi.

Tavoitteemme oli vuodelle 2015 käydä epiksissä, saada kepit ja kontaktit kuntoon sekä korkata ehkä oikeissa kisoissakin. Kävimme epiksissä useammankin kerran, kontaktit ja kepit sujuvat, mutta "oikea" kisaura jäi.



Viime vuoden uudenvuodenlupauksissa vannoin aloittavani jonkun uuden lajin säännöllisen treenaamisen (tätä kirjoittaessani mietin lähinnä koiratanssia tai jälkeä). Päädyimme kuitenkin monen mutkan kautta hakuilemaan. Hakuryhmämme on ollut mahtava. Ryhmässä on ihanan rento yhteishenki ja se on tuntunut turvalliselta paikalta oppia uuden lajin saloja. Ongelmista keskustellaan yhdessä ja minä olen aloittelijana saanut apua treenisuunnitelman tekemiseen.

Priya on saanut hausta lisää itsevarmuutta ja rohkeutta vieraiden ihmisten lähestymiseen. Neiti työskentelee itsenäisesti, sitkeästi ja rauhallisesti. Sen nokka ei ole vain koristeena vaan se todellakin toimii ja ukot löytyvät helposti. Olen vielä haun kanssa todella vihreä ja suurin osa treenistä menee ihmetellessä koiran tekemistä. Priya tuntuu opettavan itsensä (tai taitavat maalimiehet opettavat sen) ja minä vain istun kyydissä mukana. Virettä ei ole tarvinnut murehtia sillä neitonen jopa vinkuu kun sille pukee pk-liivin päälle ja lähtee metsään räjähtävällä vauhdilla.

Esineruutua olemme tehneet satunnaisesti ja siitäkin on hyvät pohjat rakennettu. Viimeisimmissä treeneissä sain jopa neidin tuomaan esineen luokseni perusasentoon asti.

Koiratanssi jäi harmikseni taas muiden lajien varjoon. Temppukokoelma on kasvanut kasvamistaan ja kyllä niistä vielä jonain kauniina päivänä ohjelma syntyy.

Jälkeä teimme muutaman kerran, mutta sekin jäi kun saimme hakutreenit säännölliseen viikko-ohjelmaan.

Tavoitteissa oli mainittu myös paimennus, jota lupailin tekeväni aina mahdollisuuden mukaan. Kävimme muutaman kerran paimentamassa ja kesällä paimennusleirillä. Ainut asia minkä tästä lajista opin on se ettei se ole ihan minun jutuni.

Vuosi on tuntunut olevan täynnä oppimista. Kun nyt muistelen minua, joka kirjoitti samaisen postauksen vuodesta 2014, haluaisin taputtaa itseäni tytöttelevästi pään päälle ja hokea "kuinka paljon minulla on vielä opittavaa." Luulin silloin osaavani ja ymmärtäväni jotain. Tämä vuosi on kerta toisensa jälkeen todistanut etten osaa vielä mitään. Olen vasta sukeltanut tämän harrastuksen pinnan alle. Minulla on vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa! Oikea seikkailu edessäni. Seikkailu, jonka päätähtenä on tumpelo ihmislapsi ja hänen tottelematon aussien muotoinen varjonsa. 

Haluan kiittää kaikkia ihania treenikavereitani tästä vuodesta! Ilman teitä tämä harrastus olisi ihan hemmetin tylsää. Kiitos myös kaikille kouluttajillemme jotka sattuvat tämän lukemaan!

Vuosi 2016 onkin sitten jo ihan toinen tarina. 

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Olipa kerran Gran Canaria

Eli tarina minun varpaistani lomalla.

Tämä on Priyan blogi ja tätä blogia ei voisi vähempää kiinnostaa minun lomakuvani. Uhmaan kuitenkin tämän blogin tahtoa ja julkaisen niitä kuitenkin.

Loma oli oikein onnistunut ja ihana karkumatka arjesta ja sateisesta Suomesta. Koiraharrastus unohtui kyllä kokonaan loman aikana ja sain hengähtää. Eniten nautin auringosta ja siitä, että sain viettää laatuaikaa siskojeni ja äitini kanssa. Naurua ja toimintaa riitti kun neljä koheloa naisihmistä juoksi seikkailusta toiseen.

Lomamme ainoana vakokuvauksesta edes pintapuolisesti kiinnostuneena jäsenenä minut nimettiin loman ikuistajaksi. Tämä tarkoitti sitä että allekirjoittanut ei itse esiinny monessakaan kuvassa. Korvasin tämän asian valokuvaamalla kauniita varpaitani seikkailumme varrella. Koska en halua julkaista kuvia siskoistani ja äidistäni bikineissä (vaikka he kauniita ovatkin ja suurin osa kuvista onnistuneita) tyydyn siis mehustelemaan ihanilla maisemakuvilla.

Pidemmittä puheitta:

Maisemakuvia ja kuvia varpaistani Gran Canarialla 


Maspalomas

Maspalomasin auringonlasku


Hotellimme kaktuspenkissä oli minikokoinen joulukuvaelma

Aamupala

Varpaani vesipuistossa



Vesipuisto!!

Maspalomas illalla

Ruokaa. Otin kaikista syömistäni ruuista kuvan.

Maspalomas illalla

Maspalomasin ranta

Varpaani rannalla

Varpaani hiekassa


Varpaani aalloissa

Koirablogiin Las Palmasin koirapatsas. Kanarian saarilla koira on tärkeä eläin koska legendan mukaan nimi "Kanaria" tulee sanasta Canis eli koira.

Las Palmasin katetraali

Rakkautta Las Palmasissa

Las Palmas

Las Palmasin vanha kaupunki

vanha kaupunki

Turistina Las Palmasissa

Mina ja siskoni Las Palmasin rannalla

Puerto rico laivasta


Tämä oli joku "romanttinen ranta"

saarta mereltä

Varpaani laivalla

Saari mereltä

Hirtetty joulupukki laivassa


Varpaani merellä

siskoni merellä. Kuvassa on ihana tunnelma <3

Gran Canaria mereltä


meriluolia



Minä laivalla

Meriluolia 

Siskoni ihailee meriluolia

Banaanivene

Banaaniveneellä!

Minä meressä. Ilme kertoo kaiken kuinka paljon pidin uimisesta.

Liitovarjohomma

Paikallinen kameli

Siskoni karavaanissa

Maspalomasin aavikkoa

Varpaani kamelin kyydissä 


Maspalomasin aavikko






Jeeppisafari vuorilla

vuoristoa

vuoristotietä

Siskoni vuorilla

vuoristoa

vuoristoa

kotkan muotoinen kivi



pelottavat tiet


vuorstoa

Turisti vuoristossa


Siskoni jeepin kyydissä vuorilla

jeepit


äitiäni hieman pelotti hurjat vuoristotiet ja pommpuinen off road-osio

Miehen muotoinen kivi



söpö vuoristokylä




Kaktushedelmiä. Nää on hyvän makuisia!


Paella





mitäähän kummaa siellä näkyy

Aloe vera-viljelmä

kukassa olevia aloe vera kasveja

Aloe vera-viljelmän koira

Aloe veraa

Oliivitarha

Siellä muhii oliiveja




Luolakylän ravintola



Luolakylä

Ennakkoluuloni Gran Canariasta tiivistyivät hurjiin kuviin suomi-ravintoloista, turistimassoista ja karaoke-baareista. Vaikka meidätkin toivotettiin tervetulleeksi suomi-baarin karaoke-esitteen ja suomalaisen Kanarian sanomat lehden kanssa niin Gran Canaria yllätti minut täysin. Saarelta löytyi kaikkea jännittävää kun lähti pois turisti-alueen helmoista. Jännittävää nähtävää, kaunista luontoa ja huikeita maisemia. Pieni saari oli kuin kokonainen mantere erilaisine kasvillisuusvyöhykkeineen ja varsinkin vuoriston näköalat olivat aivan mahtavia. Saimme koko ajan nauttia kauniista ilmoista ja pilvettömältä taivaalta paistavasta auringosta. Vilu tuli ainoastaan vuoristossa jeepin hurjassa kyydissä.

Nyt tämä blogi muuttuu taas koirablogiksi hetken hairahdettuaan matkailublogin puolelle. Ihana olla takaisin Priyan luona. Neiti pursuaa virtaa ja kävi jo äsken kiskomassa minulta sukat jalasta. Mutta se on sitten jo toinen tarina.