perjantai 18. tammikuuta 2019

Olipa kerran elämää kiihkoapinan kanssa

Viime viikonloppuna uhrasin sunnuntai-iltani koiraharrastukselle ja istuin Lahdesjärven ABC:n kovalla muovipenkillä kuuntelemassa Tommy Wirenin luentoa. Luennon aiheena olivat nuo rakkaat pyörremyrskyt, joita kutsumme reaktiivisiksi tai impulsiivisiksi koiriksi. Luento oli viihdyttävä. Tommy puhui täyttä asiaa ja osaa muotoilla asiansa mielenkiintoisella tavalla. Hänellä tuntui olevan kuudes aisti, joka analysoi yleisön vireystilaa, koska joka kerta kun mieleni alkoi lipua ulos ABC:n ikkunasta, Tommy herjaisi vitsin ja sai mielenkiintoni taas omakseen.

Luennon osallistujamäärä oli huikea. ABC:n pieni luentotila oli hetkessä myyty täyteen. Tämä on osittain varmasti Tommyn maineen ja hyvien luentojen ansiota, mutta uskon, että otsikko veti myös osan porukasta paikalle. Ainakin se veti minut paikalle. Reaktiivinen tai impulsiivinen koira on ilmiö, joka riehuu yhä useamman hihnan päässä. Tommykin otti ilmiön puheeksi luennolla. Jalostus on alkanut tuottaa harrastajien tarpeisiin yhä nopeampia, hektisempiä ja näyttävämpiä koiria, joiden ominaisuudet eivät sitten enää mahdukaan pään sisälle. Tunnen tässä vaiheessa pistoksen jossain vatsanpohjassa. Sitähän minäkin halusin. Kuka tahansa voi selata tätä blogia taaksepäin ja löytää postauksia, jossa totean tasaisen koirani olevan liian hidas ja tarvitsen seuraavalle koiralle niitä ominaisuuksia syötettynä vähän isommalla kauhalla. Arvaatkas minä? Sain juuri sitä mitä tilasin. Ihastuin Popan pentueen vanhemmissa kiihkeyteen ja harrastusominaisuuksiin. Toivoin pentueesta pentua, jolla oli tulta tassuissaan. Nyt minulla on kaksivuotias koira, joka on juuri sitä. Se on Energinen isolla E:llä, se syttyy sekunnin murto-osassa kaikkeen, se on kiihkeä, nopea ja helppo motivoida. Ominaisuuksia sillä on jokaisessa karvassa. Harmi vain, että se ei itsekään tiedä mitä tehdä näillä ominaisuuksilla päänsä sisällä ja ne purkautuvat höyrynä korvista ulos. Tämän päivän ihminen (minä), joka halusi kaikesta nopeamman, sai juuri sitä mitä halusi. Ja pissasi itseään nilkkaan tekemällä juuri niin koska tämän yksilön pää ei pysy ominaisuuksien perässä.

Luennolla nostettiin vahvasti esille, että näissä ominaisuuksissa on kyse juurikin niistä. Ominaisuuksista. Kyse on siis vain koiran synnynnäisistä reaktioista, jotka on vaikea sammuttaa kun ne ovat päässeet kerran syttymään. Jättipotti voitetaan siis sellaisessa tilanteessa, jossa koiran kokemuksia on rajattu pennusta lähtien. Tässä vaiheessa huokaisin. Mitä jos hihnan päässä on jo aikuinen kiihkoapina? Siihen ei ole helppoa vastausta. Sen kanssa elämä tulee olemaan jatkuvaa koulutusta, ennakointia ja lisää koulutusta. Pääkopasta ei parempaa saa, joten sen kanssa eletään mikä on annettu.

Tällä viikolla olen miettinyt paljon elämää Popan kanssa. Sitä, miten se on muuttanut arkea olemalla olemassa. Ensinnäkin, harrastan enemmän ninjailua. Tommy puhui termistä hieman huvittuneeseen sävyyn. Ihmisistä, jotka hiipivät puskia pitkin yrittäessään väistää ongelmatilanteita. Hänen mielestään ninjailu oli koulutuksen välivaihe, mutta ei missään tapauksessa ratkaisu. Totta. Popan kanssa se ei kuitenkaan tunnu välivaiheelta. Se tuntuu tavalta hallita höyryjä hörökorvan pään sisällä. Se saattaa ohittaa koko lenkin loistavasti aivan läheltä provosoiviakin koiria, jos sen pääkoppa ei ole alkanut höyrystyä. Mutta jos se alkaa kiihtyä jo alkumatkasta, niin ninjailu on välttämätöntä. Popa ei ole remmirähjä sanan perinteisessä merkityksessä. Se harvoin hyökkii ketään kohti ja huutaa toisille koirille. Se vaan kiihtyy, kerää höyryä, jähmettyy, vinkuu, kunnes se räjähtää ilman järkevää syytä ja alkaa huutaa ilmalle kauan ohitustilanteen jälkeen. Outoa. Mutta onneksi hallittavissa, kun olen oppinut lukemaan sen höyrymittaria ja ninjailemaan tarvittaessa.

Tästä pääsimmekin sitten siihen, mitä olen oppinut elämästäni höyrypään kanssa. Olen oppinut lukemaan koiriani. Olen oppinut ennakoimaan. Priyan kanssa kuljin usein laput silmillä. Popan kanssa menen koko ajan yhteys auki. Tämä yhteys sekä antaa ja ottaa. Sen vuoksi täysin aivot narikassa metsälenkit ovat pois kuvioista (paitsi jos Popa jää kotiin). Mutta yhteys on antanut myös tosi paljon. Popa on myös eri tavalla auki lenkillä kanssani. Priya kasvoi laumaan, jossa se sai mennä lenkillä laput silmillä. Sitä joutuu usein huutelemaan luokse useamman kerran eikä se vilkaisekaan minua päin jos ei ole aivan pakko. Se on joskus täysin tietämätön hihnastaan ja siitä mihin se ylttää nuuskimaan. Popa taas kasvoi siihen, että lenkkeillään yhdessä. Se pitää minua silmällä, eikä koskaan esimerkiksi vedä hihnassa vaan tuntuu olevan tietoinen koko ajan mihin liikun ja mitä vauhtia. Se tulee kutsusta luokse. Se yrittää sydäntä särkevän uskollisesti tarjota sitä tekemistä, minkä olen opettanut sille tilanteisiin, joissa sen pää alkaa höyrytä. Joskus se ei vaan pysty. Joten voisin sanoa, että joskus se joka ottaa paljon, antaa myös paljon enemmän.

Kuvan on ottanut Sanna Kiretti

lauantai 24. marraskuuta 2018

Olipa kerran Poppeli ongelmakoirakouluttajalla vol 3


Kuva viime talvelta by Tiina Raatikainen

Tämä blogi on ollut koiraharrastukseni päiväkirja jo viiden vuoden ajan. Olen pystynyt melko avoimesti vuotamaan sen sivuille onnistumiset, epäonnistumiset, unelmat ja painajaiset. Blogi on syönyt varmaan enemmän draamaa kuin jaksollinen  "Päivien viemää"- sarjaa. Tällä hetkellä blogi kuitenkin ammottaa tyhjillään. Ovatko tarinat loppuneet? Eikö minulla ole enää unelmia jaettavana tai epätoivoisia hetkiä purettavana?

Totuus on, että haluaisin kovasti avata tyhjän postauksen ja alkaa kirjoittamaan: "Tänään rallytreeneissä opimme.." tai "Priyan motivaatio on parantunut." Mutta sanat eivät löydä paperia. Tai koiraharrastukseni ei löydä sanoja. Se on nimittäin uponnut suohon, harrastus, eivät sanat. Eikä tämä ole sellainen suo, jossa jalka uppoaa kumisaappaiden reunoja myöten ja horjahdat vaan ottamaan viereisestä puusta tukea. Vaan sellaiseen, joka hörppää sinut kokonaan mukanaan ja lennät rähmällesi sotkuun makaamaan. Jos siis motivaatiota on myynnissä jossain niin vinkkaatko minullekin? Meidän lähimarketista on loppu.

Tämä ei ole kuitenkaan sellainen suo, jossa naulaat itsesi mieluummin seinään kun lähdet treeneihin. Minä käyn treeneissä. Tänäänkin olimme kolme tuntia Popan kanssa hinkkaamassa koiratanssin ohjelmaa. Tämä suo toimii salakavalasti. Se ei iske rehellisesti oikeaa koukkua keskelle näköä, se hiipii taakse ujuttaa nuppineuloja kylkiluiden väliin. Se katkaisee minulta kaiken tarmon innostua mistään koiriin liittyvästä. Olen kuin kuplassa, jonka ulkopuolella into törmää kerta toisensa jälkeen lasikupua vasten ja lentää uudelle kiertoradalle. Uudet treeni-ideat kömpivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, haasteet tuntuvat aina vuorilta ja ajatus kehittymistä on hengästyttävää.

Haluaisin vain nähdä ystäviäni ja väsyttää koirani naksuttelemalla niille temppuja ja heittelemällä palloa vailla mitään pitkän ajan suunnitelmaa, ajatusta, eforttia tai yritystä väsätä jotain loistokasta. Joten tällä hetkellä teen juuri niin. Koirani eivät välitä. Niille treeni on treeni. Silti jossain pääkopassa kolkuttaa jatkuvasti joku tyyppi. Sellainen limainen hoikka hyypiö, joka kietoo pitkät sormensa olkapäideni ympärille ja kuiskaa: "tämän pitäisi olla kehittävää. Kaikki muutkin tähtää kisoihin. Tämä ei ole minkään arvoista enään."

Tämä suo on saanut minut ajattelemaan. Tarvitseeko kaiken olla aina tavoitteellista ollakseen jonkun arvoista? Voiko tässä kilpajuoksua juoksevassa maailmassa tuhlata aikaansa tyhjänpäiväiseen toimintaan? Työnnän tällä hyypiölle luun kurkkuun ilmoittamalla, että katson varmasti netflixiä ja kissavideoita enemmän kun treenaan koirien kanssa turhanpäiväisiä temppuja eikä se ole koskaan silloin käynyt aukomassa minulle päätänsä, joten se voi ihan hyvin antaa minun väsyttää koiriani turhanpäiväisellä treenaamisella.

Mutta tämä ei ollut tämän postauksen pointti. Tämä postaus on tarkoitus olla taas yksi universumille lähetetty kysymysmerkki hörökorvaisen ystäväni syvimmästä luonnosta. Popan ongelmakäytös on siis yksi suuri kysymysmerkki. Ongelmakoirakouluttajamme kuvaili sitä "mielenkiintoiseksi" ja yritti lohduttaa minua sanomalla: "Tälläisiltä tyypeiltä oppii paljon." Lohdutus epäonnistui. Jos oppiminen vaatii Popan kaltaisen koiran, jään mieluummin oppimattomaksi houkaksi. Vitsi. Popa on omalla tavallaan todella kiehtoava. Ja  sitten taas toisaalta aivan h&#!&#in raskas.

Sen bussiahdistuksen kanssa on päästy siihen pisteeseen, että matkustamme nyt lyhyitä bussimatkoja. Treeneissä on käynyt ilmi, että Popan toimintakyky bussissa paranee altistuksen myötä. En ole alan asiantuntija, joten en osaa sanoa tästä ilmiöstä sen enempää. Mutta kouluttajamme leuka tippui bussin lattialle, kun hän näki Popan käytöstä. Sen elekieli kertoo niin suuresta jännitystilasta, että sen ei pitäisi pystyä työskentelemään, syömään tai saati sitten kehittymään. Hän ehdotti Popan sykkeen mittaamista sykemittarin avulla treenien aikana. Syke saattaisi kertoa enemmän meille neitosen mielentilasta kuin ristiriitainen elekieli ja käytös. Jokatapauksessa Popa matkustaa nyt bussissa lyhyitä matkoja kolme kertaa viikossa. Treenit sujuvat vaihtelevalla menestyksellä, mutta pääosin kehitystä on tapahtunut. Positiivista!

Kysymysmerkit eivät tämän koiran kanssa lopu tähän. Sitä on vähän vaikea kuvata muulla sanalla kuin neuroottinen. Se kehittää arkeen jatkuvasti pientä pakkomiellettä toinen toisensa jälkeen ja ketjuttaa näitä uskomattomiksi taideteoksiksi. Tämä bussiongelma todennäköisesti myös osa jotain neuroottisten pakkomielteiden ketjua, jossa Popan loputon kiihkeys, herkkyys ja neuroottisuus ovat löytäneet hyvän leposijan. Niiden edessä minä seison täysin tietämättömänä siitä pitäisikö minut itkeä vai nauraa. Molemmat on nimittäin aika hiton lähellä.

Työstetään Popan kanssa tällä hetkellä sitä, että sen ei tarvitse jännittyä busseissa, kytätä liikennevaloja tai kadun yli kulkevia ihmisiä, kiihtyä ohi kulkevistä koirista, lähestyvästä metsästä, linnuista tai syystä x josta en aina saa otetta. Työstetään sitä, että sen ei tarvitse juosta huoneesta seiniä pitkin pakoon jos mieheni istuu tietokoneelle, joku yskii tai läppärissäni kilahtaa pikaviestin ilmoitus. Sen ei tarvitse kiihtyä apinanraivoon joka kerta kun Priya ilahtuu kotiintulevasta ihmisestä tai tutuista hallilla, se näkee tuttuja koiria, lähestymme hallia tai ihan vaan koska se ei sillä hetkellä kykene pitämään höyryjä pään sisällä. Aina tarvitsee miettiä missä seurassa voi lähteä lenkille tai missä riistan perään kiihkoavan metsästyscollien voi päästää irti.

Elämä Popan kanssa ei kuitenkaan ole pelkkää kysymysmerkkiä ja käytösongelmia. Pääosin se on ihan tavallista arkea. En ole siis hukkumassa ongelmiin Popan kanssa, joten kenenkään ei tarvitse heittää pelastusrengasta. Popa on rakas perheenjäsen, joka kömpii aina aamuisin kainaloon rapsuttamaan kaulasta. Se opettanut minulle uuden käsityksen sanasta varjo. Popa on puuhka, jalanlämmitin ja eksoottinen turkis. Se on myös maailman makein harrastuskaveri. Aina valmis, ei koskaan vain puoliteholla vaan luonteelleen sopivasti ihan täysillä ja koko sielu lyö tulta. Vähemmän se ei voi antaa, ei hyvässä eikä pahassa.

Loppukevennys. Ahneuden tiivistymä.


keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Olipa kerran laiska syksy



Miten niin laiska syksy? Ei ainakaan minulla. Merkkasin juuri kalenteriini opiskelujeni työtaakan joululomaan asti ja huomasin, että minulla on seuraavan kerran vapaapäivä joulukuussa. Opiskelu on niin leppoisaa.. Otsikon "laiska syksy"viittaa siis koiriin. Niillä on ollut ja tulee olemaan todella laiska syyskausi. Käyn treeneissä vain silloin kuin ehdin ja tämä luksus on koko ajan käymässä harvinaisemmaksi. Olen joutunut opettelemaan sanomaan itselleni ja muille "en ehdi" ja tämä on osoittautunut todella vaikeaksi. Kyllähän minä juoksisin mieluummin koirien kanssa treeneissä ja metsissä, mutta joskus täytyy laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja hautautua sen sijaan tenttikirjoihin. Yksi asia mistä en ole suostunut luopumaan, on jokapäiväinen metsälenkki. Ihana syysmetsä rentouttaa kyllä täydellisesti ja on henkireikä niin minulle kuin koirillekin.


Koirat ovat pärjänneet loistavasti vähemmälläkin huomiolla. Jopa Popasta on kasvanut sopeutuvainen ja rauhallinen aikuinen koira, joka kuorsaa mielellään jaloissani kun muuta puuhaa ei ole tarjolla. Sen bussipysäkkikoulutus etenee vaihtelevalla menestyksellä. Pääsin jo koulutuksen kanssa hyvään vaiheeseen, mutta sitten viikon mittainen syyslomareissu ja siihen liittyvät pitkät auto ja junamatkat katkaisivat treenirutiinin. Popa joutui hyvästä yrityksestäni huolimatta matkustamaan junalla ja bussilla asemalta kotiin. Tämä vei koulutusta selvästi takapakkia monta askelmaa. Sen stressitasot nousivat junamatkasta kattoon ja se oli monta päivää ärtyisämpi sen jälkeen. Lenkillä jokainen vastaantuleva koira aiheutti reaktion ja pysäkin lähelle meillä ei ollut asiaakaan. Bussipysäkkitreeni on siis alkutekijöissään. Tämä tuli hyvänä muistutuksena siitä kuinka tärkeää on välttää sen kanssa matkustamista koulutuksen ajan. Vaikka tämä tarkoittaisi sitä, että Popa ei treenaa koko syksynä mitään, minä en raahaa sitä enään bussiin (paitsi koulutustilanteissa). Ensiviikolla Jenny tulee taas tarkistamaan meidän edistymistämme ja toivon, että saan korjattua tilanteen siihen mennessä.

Priya sen sijaan on oma itsensä. Kun äsken huusin pari valittua sanaa läppärilleni asiakirjan tallennusepisodin jälkeen, neiti hymynaama loikkasi hymyillen syliini ja suukotti minua niin kauan, että en millään voinut olla enää pahalla päällä. Mamman oma punanuttu on parasta maailmassa <3


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Olipa kerran ongelmakoirakouluttajalla osa 2

Kirjoittelin kesällä blogiin Popan matkustamispelosta. Koko kesän olemme eläneet Puolan matkaa lukuunottamatta hiljaiseloa. Popa on kulkenut bussilla vain silloin tällöin ja silloinkin lyhyitä matkoja. Viime kerralla jäimme siihen, että Popa testaili korvatulppia äänipelon poissulkemiseksi. Tämä osoittautui hankalammaksi projektiksi kuin kuvittelin. Kesällä helle pakotti meidät lenkkeilemään lähinnä vedessä tai varjoisissa metsiköissä eikä korvatulppien käyttö oikein sopinut kuvioon.

Testailun lopputuloksena huomasin, että Popa ei reagoi ääniin perinteisellä tavalla. Se jännittää kummallisia asioita, mutta äänet eivät liity jännitykseen erityisesti. Se saattaa esimerkiksi käyttäytyä kuin pahoinpidelty jos minä aivastan, mutta vieressä räjähtävä rakennustyömaa ei aiheuta hätää. Tämä viittaisi siihen, että metkustuspelko ei ole lähtöisin äänistä.

Tänään kouluttaja Jenny Jalonen kävi kotikäynnillä kertomassa jatko-ohjeita koulutukseen. Oli tavallaan onni onnettomuudessa, että tapaamiskertojen välille sattui pidempi väli. Popa oli kouluttajan mielestä rentoutunut tässä välissä ihan silminnähden! Se oli avoimempi ja rennompi kaikella tavalla. Jatkuvan matkustuksen stressikierre on katkennut. Treenaamisen vähentäminen onkin ollut lähinnä minulle henkisesti vaikeaa. Olen piiskannut itseäni siitä, että en anna Popalle tarpeeksi tekemistä (mikä on naurettavaa, mutta ajatukset joskus ovat). Nyt kuitenkin huomaan, että treenaamisen vähentäminen on ollut meidän kaikkien kannalta oikea ratkaisu. 

Popa opetetaan nyt lähestymään bussimatkustamista uudella tavalla. Se opetetaan omaehtoisesti päättämään, haluaako se mennä bussiin vai ei. Omaehtoisuutta on alettu käyttää eläinten kouluttamisessa uudella tavalla. Kun vaikeista asioista tulee eläimen oma valinta, sen on helpompi työstää tietään jännityksen yli. Voin ikään kuin kysyä siltä onko se valmis treenaamaan tätä vaikeaa asiaa vai ei. 

Tällä kerralla opetimme Popalle "starttinappulan" jonka tökkääminen tarkoittaa etenemistä pysäkkiä kohti. Painamalla sitä, se kertoo olevansa valmis jatkamaan harjoittelua. Palkaksi pysäkin lähestymisestä Popa saa namun lisäksi etäisyyttä eli poistumme heti kauemmas. Starttinappulana Popa käytti nyrkkitargettia. Ajatuksen se ostikin aika välittömästi. Treenasimme puolisen tuntia pysäkin lähestymistä ja pääsimme yhden treenin aikana rentona jo melkein pysäkille asti. Loistavaa!

Seuraavat neljä viikkoa hinkkaammekin sitten kotitreeninä pysäkin lähestymistä omaehtoisen valinnan kautta. Sillä välin pyrimme välttämään bussilla kulkemista ja jos kuljemme bussilla niin kyytiin täytyy nousta toiselta pysäkiltä. Kotipysäkit on varattu nyt vain kivaa harjoittelua varten. 

Talvikausi on pyörähtänyt käyntiin ja tämä tarkoittaa uusia treeniryhmiä. Priya jatkaa rally-tokon tehoryhmässä puksuttamista. Voittajaluokkakin alkaisi olla starttikunnossa. Katsotaan milloin ohjaaja uskaltautuu kisoihin. Hui! Popa jatkaa Riitan kiusana tokoryhmässä. Tosin osa treeneistä saattaa tippua nyt Priyan kannettavaksi tämän bussiharjoittelun vuoksi. Popa on myös koiratanssin valmennusryhmässä, joka laittaa tassulla koreaksi joka toinen viikko. Lisäksi meillä on yksi omatoimiryhmä jossa treenaan ensisijaisesti ainakin alkuun Priyan kanssa. 

Tärkeimpanä tavoitteena on kuitenkin saada tämä bussiongelma ratkaistuksi ja pikku puuceen elämä stressittömäksi. 

kuva: Aino Ihamäki


sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Olipa kerran OnniDog2018

Niinhän siinä pääsi käymään, että himos ja OnniDog-koiratapahtuma kutsuivat meitä tänäkin vuonna. Osallistuminen oli kerran jos toisenkin kiikun kaakun. Ilmoittautumisessa oli niin paljon häikkää, että jossain vaiheessa olin varma, että koko höskää ei järjestetä ollenkaan. Siskoni (ja kyytini) onnistui telomaan jalkansa niin, että hän ei päässyt osallistumaan ja Popa päätti vielä pyöräyttää juoksut.

Onneksi Sanna, Nila ja Hile päättivät osallistua ja pääsimme kulkemaan heidän kyydissään (tai Sannan kyydissä, Hile ei onneksi ajanut autoa koska olisimme muuten viettäneet aikamme mäkkärin autokaistalla..). He yöpyivät jyväskylässä meidän hotel mummolassamme, joten koirat saivat viettää paljon laatuaikaa yhdessä. Hyvin mahtuivat kolme puuceetä ja yksi aussie samaan mökkiin yhdessä. Sain tutustua Popan puolisikon tyttöön Hileeseen paremmin ja se on kyllä mainio persoona. Kuuluu kyllä taatusti top 2 ahneimmista koirista jonka tiedän. Leipäni meinasi joutua ruokaraivon uhriksi useammin kuin kerran. Hillukka on röyhkeä ja rasittava, kerrassaan lupaava harrastuskoiran alku siis! 

Porukka: Popa, Priya, Nila ja Hile 

Tällä kertaa olimme mukana kolme päivää (pe-su). Tämä johtui kiinnostavista luennoista jotka houkuttivat vaihtamaan kahden päivän leirin kolmeen. Näin sunnuntai-iltana täytyy todeta, että kolme päivää aktiivista harrastamista on aivan liikaa. Olin jo lauantai-illan viimeisellä luennolla niin väsynyt, että en keksinyt Jirka Vierimaalle mitään ideaa vahvistettavista asioista. Päässä raksutti vain tyhjä paperi ja kotona odottava sänky. Koirille olin valinnut sen sijaan koulutuksia paljon viisaammin. En onnistunut ajamaan kumpaakaan koiraani täysin loppuun. Taputan siis itseäni tyytyväisesti päälaelle, hyvä tyttö! 

Perjantaina Priya pääsi rally-tokoilemaan ja Popa leikkitunnille sekä HTM-tunnille. Rally-tunti oli rytmiltään hieman Priyalle sopimaton. Siinä oli liikaa puhetta ja suoraan radalle ilman lämittelyjä. Priya nukahti odotellessa ja sitä ei sieltä nosteta ilman pitkähköä lämmittelyä, joten se kipitti puoli rataa täysin unessa. Sitten se jossain vaiheessa huomasi, että hei me ollaan hommissa ja tuohan syöttää mulle ruokaa. Kannattaa siis olla skarppina. 

Popan leikkitunti sen sijaan oli kerrassaan mainio. Käsittelimme kouluttajan kanssa Proffan lelun palautusta. Ongelmaa, joka sillä on ollut aina ja ikuisesti. Popa ei ole koskaan tyrkyttänyt lelua takaisin minulle vaan lähtee mieluummin sen kanssa rallittamaan pitkin kenttää. Nyt olemme jo luojan kiitos siinä vaiheessa, että saan lelun siltä pois pyydettäessä. Vielä vuosi sitten sain repiä hiuksia päästäni ja kiljua nuppi punaisena sillä aikaa kun professorilla oli hauskaa lelunsa kanssa. Kouluttaja kuitenkin halusi, että se tuo lelua takaisin, joten otimme asian harjoittelun alle. Teimme siis harjoitusta, jossa Popa sai voittaa tylsästä leikistä ja saman tien lähdin taaksepäin peruuttamaan ja jatkoin leikkiä, kun professori tuli leluineen perässä. Tämä toimi hyvin, mutta ei ollut tunnin ainoa oivallus. Oivallus löytyi myös Popan leikkityylistä. Se ei pidä siitä että minä yhtäkkiä "hyökkään" sitä kohti. Se kestää kyllä rajua leikkiä kun on lähtenyt leikkiin, mutta alussa se pitää enemmän siitä kun nojaan siitä pois ja se saa tulla minua kohti. 

Sitten pakkasimme koirat autoon ja Mika Jalosen luennolle aiheesta "palkkaamalla palkattomuuteen". Luento oli ihan hyvä. Ei sisältänyt mitään tajuntaa räjäyttävää, mutta hyviä muistutuksia tutuista asioista. Minun on joskus vaikea seurata Jalosen luentoja tai tunteja rönsyilevän puhetyylin vuoksi. Hassua, koska en koe itsekään olevani mikään suora ja tekninen tyyppi vaan pikemminkin haahuileva höpönlöpön. Silti jotenkin putoan hänen jutuistaan välillä niin autuaasti vaikka yritän pitää kynsin ja hampain sanoista kiinni. Punainen lanka tuntuu siltä, että etsisin neulaa heinäsuovasta. Silti, hyvä luento ja täyttä asiaa!

Sitten Popa sai yksityistunnin HTM:n parissa. Katsoimme kouluttajan kanssa erilaisia tapoja millä voisin vaihtaa Popan positiosta toiseen ja saimmekin ihan hyviä ideoita. Popa sai kehuja näteistä positioistaan ja minä olin teitysti haljeta ylpeydestä. Niiden eteen onkin tehty hurjasti töitä! 

Illalla menimme vielä toiselle luennolle: Reija Nieminen puhui aiheesta "koiraharrastajan voimaantuminen". Tärkeä luento tärkeästä aiheesta. Tämä aihe on pyörinyt omassa päässäni lähiaikoina paljon. Olen saanut pyörittää pääkoppaani oman kilpailujännitykseni ja harrastuksen mielekkyyden ympärillä. Oma jaksaminen on ollut välillä tiukilla ja koko harrastuksen kuoppaaminen hiuskarvan varassa. On siis hyvä pysähtyä miettimään omaa motivaatiotaan ja arvojaan. Mitä minä koiraharrastukselta haluan?

Lauantaina suuntasimme "hyvin levänneenä" yhdeksältä aamulla luennolle. Krista Karhu luennoi aiheesta "kilpailuihin valmistautuminen". Aihe tuntui luonnolliselta jatkolta Reija Niemisen luennolle. Ohitimme paljon samoja asioita. Myös Krista halusi miettiä itseään kilpailijana, omaa motivaatiotaan ja suhtautumistaan epäonnistumiseen. Hyvä ja viihdyttävä luento!

Lauantain ensimmäinen koulutus on haku. Aikataulusäädön vuoksi Popan sijasta otin hakumehtään mukaan Priyan. Punanuttu ei ole ruokarosvoja hakenut koko kesänä ja epäilin vahvasti etsiikö se puskasta mitään muuta kun peuran tuoreita tuoksuja. Ensimmäinen kierros menikin vähän juoksenteluksi (no ainakin se etsi sitkeästi oikeaa asiaa). Pistot näyttivät juopon juoksulta ja meiningissä oli hieman enemmän vauhtia kuin järkeä. Toisella kierroksella Priyan sitten yllätti ja teki täydellistä työtä. Loistava Prii! Kouluttajaa meillä ei ollutkaan sitten lainkaan vaan yksi osallistujista "joutui" vetäjän rooliin. Hän tunnusti, että on joskus lukenut Priyan toilailuista blogista. Jos nyt satut lukemaan, niin iso kiitos treeneistä! Hyvin vedit vaikean pestin lyhyellä varoitusajalla ilman kunnon välineitä! 

Sitten tauon jälkeen Popan kanssa Jalosen tokoon toteamaan, että en seurannut harjoitusten punaista lankaa lainkaan. Meillä oli oikein hauskaa vaikka minä olin lähinnä pihalla. Ensin tehtiin sitä, sitten tätä, sitten tuota.. Ehkä minä olen tottunut kotikoutsimme opissa hyvin selkeään rautalangasta vääntämiseen koska kadotin taas Jalosen punaisen langan hyvin nopeasti. Tunti sisälti ehkä nopeutta perusasentoihin ja luoksetuloon, ehkä seisomiseenkin ja lopuksi ehkä seuraamisen paikkaa. Jalonen on ihana tyyppi ja hyvä kouluttaja, mutta jotenkin se lanka vaan jää minulta kerta toisensa jälkeen löytämättä. Ainakin meillä oli hauskaa vaikka opit jäivätkin vähän hämmennyksen alle. 

Illalla vielä Jirka Vierimaan luennolle klassisesta ehdollistumisesta. Jirka kirjoitti taululle sanan "responssi" ja kaikki mitä minä pystyin ajattelemaan oli: "luojan kiitos tästä ei tule tenttiä". Luento meni kyllä ihan totaalisen ohi. Taistelin koko ajan unta vastaan ja join paljon vettä jotta sain tekosyyn käydä vessassa ja ulkona haukkaamassa raitista ilmaa. Luento vaikutti mielenkiintoiselta, mutta aivoni eivät suostuneet yhteistyöhön sen ymmärtämisessä. 

Sunnuntaina päivä alkoi Priyan jäljelle. Aina niin rauhallinen ja järkevä aussie oli jostain syystä erittäin raivokas jäljestäjä. Sitä joutui herranjestas pidättelemään ja rauhoittelemaan kun punanuttu olisi pyyheltänyt jäljen viitapiruna eteenpäin. Piti sitten tämäkin päivä nähdä. Ilmeisesti Priya yrittää kertoa, että hän on selvästi MOTIVOITUNUT jälkikoira. 

Jäljen jälkeen oli taas luennon vuoro. Tällä kertaa ääneen pääsi Jari Kantoluoto aiheella "tunteesta tekniikkaan". Luento tuli sopivaan elämänvaiheeseen. Olin juuri valitellut Sanna-paralle ummet ja lammet siitä mitä teen Popan leimahtaneelle odottelumöykkäämiselle. Tämä rasittava kohtaus etenee pyörähtäen itsensä ympäri kuin lumipallo: Popa huutaa, minä huudan, Popa huutaa, minä huudan.. Ja kumpikaan ei opi mitään. Saimme tällä yhtälöllä Nila-paran jo kerran ahdistumaan. Nila the psykologi ei ymmärtänyt ollenkaan miksi sisko ja normaalisti kiva täti huutavat toisilleen nuppi punaisena. No, sain taas muistutuksen siitä Kantoluodon opeista, joita olen herralta itseltään kuullut jo kahdesti. Nolona siis kiitän ja kumarran ja alan taas tehdä harjoituksia. 



Luennon jälkeen Popa pääsi hommiin. Törmättiin koko viikonlopun parhaaseen tuntiin: takatehoon! Tunnin ideana oli tehdä kaikenlaisia takapään hallintaa lisääniä harjoituksia. Ja Popahan teki. Se oli ihan liekeissä kun sai tarjota ristiaskelia kepin yli ja peruutusta laatikkoon. Tältä tunnilta sain paljon uusia jumppavinkkejä molemmille koirille. Kerrassaan loistavat treenit!

Viimeiseksi vielä Popa pääsi sosiaalisen palkan tunnille. Kolmatta päivää leireilevä Popa oli tällä tunnilla itse asiassa jo niin hyvässä vireessä, että kehut otettiin vastaan ilman ongelmia. Tunnin anti jäi siis vähäiseksi, mutta saimpahan kerrankin riekuttaa Popaa kunnolla ilman huutokuoroa. 

Kirsikkana kakun päällä Priya kävi kaahaamassa läpi temppuradan. Sillä kilahti radan putki melko lailla päähän ja koko höskä eteni aika levottomissa merkeissä. Mutta ainakin Priyalla oli hauskaa!

Kiitos Sannalle ensiluokkaisesta seurasta! Nilalle kiitos maailman parhaasta terapiasta ja Hillukalle parhaista nauruista (terapiaa kai sekin). Kiitos järjestäjille mukavasta tapahtumasta! Ja etenkin kiitos Priyalle ja Popalle siitä, että sain viettää laatuaikaa teidän parhaassa seurassanne <3 






lauantai 1. syyskuuta 2018

Olipa kerran rallyn SM-kisat

Menin sitten jonkun hulluuden vallassa hakemaan Priyan kanssa rallyn SM-joukkueeseen ja vielä suuremman hulluuden vallassa joku valitsi meidät mukaan. Priya suoritti siis SM-kisa debyyttinsä tänään 1.9.2018 tutulla Tamskin kotihallilla. Tai tarkemmin sanottuna sen vähemmin tutulla ulkokentällä. Minun täytyy nolona myöntää, että Priya on treenannut oman hallimme ulkokentällä vain kerran aikaisemmin (ja tämä kerta oli tällä viikolla kun paniikissa huomasin, että ei hitto avoin luokka pidetään ulkona).

Aamulla raahauduin siis paniikin vallassa tutulle hallille. Priya oli aika fiiliksissä, kun pääsi kanssani kahdestaan liikkeelle. Se leikki hihnallaan bussipysäkillä ja tuijotteli taskujani hullun kiilto suurissa aussien silmissään. Kun saavuimme hallin pihaan, se koki elämänsä järkytyksen: mitä sen ihanalle hallille on tapahtunut? Kun vielä raahasin sen eläinlääkärin tarkastukseen kopeloitavaksi niin soppa oli keitetty, Priyan mielestä maailma kaatui nyt ja tähän paikkaan. Koska hihnan toinen pää oli kauhusta jäykkänä niin se päätti etsiä turvaa tutuista ihmisistä, joita se kyttäsi ihmisvilinän keskeltä.
Useampi kuin yksi ihminen Priyan "listalta" (tuolta kuuluisalta, johon kuuluvat ihmiset saavat punaisen aussien naamalleen joka tapaamisella) sai kokea aussien kaiken rakkauden.

Onneksi olimme vasta toisessa rataantutustumisen ryhmässä ja minulla oli aikaa hinkata Priyaa sopivaksi. Oman vuoron odottaminen oli tuskaisaa ja pelkäsin jo että sisäänheittäjä saa oikeasti heittää meidät kehään sisälle sillä aikaa kun minä yritän pitää kynsin ja hampain kiinni turvallisesta aidasta kehänauhan paremmalla puolella. Tuomari oli suunnitellut tälläisen radan meidän pään menoksi:


Mites se sitten meni? Minusta tuntuu, että radat aina tuntuvat pahemmalta kuin mitä ne oikeasti ovat. Koko rata tuntui hitaalta kidutukselta, mutta löytyi siitä positiivistakin. Vaivuin koomaan vain kerran. Ainoastaan houkutuksessa, kun Priya iski silmänsä ihanaan ämpäriin, aloin hiipiä. Ei meidän suoritusta voi edelleenkään valon nopeaksi sanoa, mutta en sentään hiippaillut eteenpäin. Priya oli hulvattomassa vireessä. Siltä pääsi valitettavasti jopa muutama hau (tuhma!). Mutta se oli koko radan mukana tekemässä iloisena omana itsenään.

Pisteitä jäi matkaan 85/100p ja RTK2. -10p lähti koska tuomari osasi laskea askeleita paremmin kuin minä. Typerä moka, joka täytyy laittaa kyllä jännittämisen piikkiin. -3p lähti uusimisesta, jota minun ei olisi ehkä pitänyt edes tehdä, mutta paniikissa uusin ihan urheilun vuoksi (koska radalla oleminen on NIIN hauskaa.. hehheh). - 1p lähti siitä yhdestä koomasta, johon vaivuin houkutuksessa ja toinen -1p vinosta asennosta. Huutokonsertto ei aiheuttanut tällä kertaa pistevähennyksiä. Pitäisiköhän Popankin vaan siirtyä rallykoiraksi kun tässä lajissa syvimpien tuntujensa ilmaisusta ei aina niin rankaista.

Se on kuultaas nyt niin, että punanuttu suuntaa punaisen nokkansa nyt voittajaluokkaa kohti! Innolla ja rakkaudella odotan uusia haasteita Prilliksen kanssa. Oli mahtavaa kokea elämäni ensimmäiset SM-kisat juuri Priyan kanssa. Se on niin hieno koira! Alkujärkytyksen jälkeen se makasi koko pitkän päivän kanssani lattialla infotiskin luona (jossa minä juorusin tuttujen kanssa) ja nautti huomiosta. Jouduin laittamaan sen häkkiin vasta kun se sai päähänsä, että koska muutama ihminen antoi sille palan makkarastaan, niin se oikeutettu palaan kaikkien ihmisten herkuista..








perjantai 20. heinäkuuta 2018

Olipa kerran Hymytyttö 5v

Maailman paras hymytyttö on nyt joo viisivuotias! Onnea Priya!



Ihan uskomatonta, että Priya on hauskuuttanut tätä maailmaa jo kokonaiset viisi vuotta! Vastahan minä seurasin pentujen syntymää kasvattajan blogin välityksellä. Syntymää seurasi kolme tuskallista viikkoa, jonka aikana pentujen lopullisia koteja selviteltiin. Kun viimein kannoin pennun kotiin, se tuntui ihmeeltä, kohtalolta, joltain mikä oli kirjoitettu tähtiin kauan aikaa sitten.

Sitä se todella on ollutkin. Priya muutti elämäni nykyiselle lentoradalleen. Ilman Priyaa, en eläisi tätä elämää tai en olisi se ihminen mikä minusta on tullut. Priya on antanut minulle itseluottamusta, se on tarjonnut toistuvasti mahdollisuuksia rikkoutua ulos mukavuusalueeltani ja huomata, että minä voin tehdä sen. Se on ollut järkkymätön tuki, jonka kanssa olen voinut yrittää, epäonnistua ja nousta uudestaan.

Meillä on ollut mustat hetkemme. Muutama vuosi sitten olin täysin valmis heittämään harrastusvälineillä vesilintua ja julistaa yhteistyömme mahdottomaksi. Tänään voin ylpeänä sanoa, että en vaihtaisi pois yhtään päivää, yhtään epäonnistumista, yhtään kyyneltä. Koska juuri niiden kautta Priya on opettanut minulle eniten. Se on opettanut miten luottamusta ja yhteistyötä rakennetaan. Priyasta on todella kasvanut paras ystäväni. Se on 100% ja enemmänkin kaiken hehkutuksen arvoinen.

Kiitos Priya ja hyvää syntymäpäivää!